Siihen asti kuin sisar minulle syntyi oli äiti minun omani. Mutta siitä päivästä aikain tuli muutos. Ensin en sitä ollenkaan huomannut, sillä minusta oli niin kummallista kaikki mitä ympärilläni tapahtui.
Koko kesän olin juossut ulkona, mutta nyt olisin tahtonut olla pirtissä ja leikkiä siellä. Mutta minut käskettiin aina pihalle leikkimään. Siellä oli kylmä, jalkojani paleli ja käteni menivät konttaan. Hiivin siis uudelleen tupaan. Silloin otti isä minut käsipuolesta ja paiskasi ovesta ulos huutaen: »Tokkos pysyt pellolla!»
Menin saunan kynnykselle ja itkin siellä itsekseni. Minulla ei ollut enää ketään ystävää maailmassa. Äitikin oli minut jättänyt.
Siinä ajan itkettyäni menin kylmään saunaan ja istuin vanhojen kylpyvastojen päälle. Ne tuntuivat lämpimiltä. Laitoin niistä vuoteen ja panin pitkälleni. Vähän ajan perästä hiipi Mirri oven raosta sisälle. Se tuli luokseni, nuuski minua, puski kylkeeni, nuoli kasvojani karkealla kielellään ja paneusi kainalooni maata.
Puristin Mirriä rintaani. Minulla oli vielä yksi ystävä. Mutta äitiä minun oli niin kova ikävä. Kyyneleeni alkoivat vuotaa. Siihen sitte nukuin.
* * * * *
En ollut koskaan ennen nähnyt äidin makaavan päivällä, mutta sen jälkeen kun pikku sisko syntyi, makasi äiti usein. Kuulin hänen joskus itsekseen ääneen valittavan.
Minut valtasi suru ja pelko. Mitä jos äiti kuolisi? Kuka silloin minua enää turvaisi ja suojaisi? Kaikki hyvä, mikä minulla oli, oli äidiltä.
Hiivin äidin luo, kun hän sängyssä makasi, ja painoin pääni hänen kupeeseensa. Hän silitti päätäni ja oikoi mekkoani suoraksi.
Rupesin itkemään. Äiti ei tiennyt mikä minua vaivasi, vaan sanoi: »Älähän itke. Isä tuopi sinulle tänään talosta uudet saappaat!» — Mutta minua itketti vielä enemmän. Vihdoin kysyi äiti: »Mikä sinun on? Oletko kipeä?»