* * * * *
Pitkinä talvi-iltoina sain melkein aina istua kätkyen luona sitä liikuttamassa. Äiti kehräsi tahi kutoi, paikkasi tahi parsi. Pikku Miina oli kärtyisä lapsi; sitä piti melkein aina liikuttaa. Veljeni ei minua koskaan auttanut; hän kutoi verkkoa, kiskoi päreitä tahi teki kelkkoja. Hänellä oli aina hauskaa työtä. Mielelläni olisin istunut hänen viereensä ja opetellut hänen ammattiaan, mutta en uskaltanut, sillä isäkin oli tavallisesti talvi-iltoina tuvassa. Ja hän oli ankara, varsinkin minulle. Usein sai äiti minua puolustaa.
Kerran kun isä hakkasi tupakkia oven suussa olevassa hakkurissa, pani hän minut pitämään tulta. Palava päre kädessä seisoin siinä ja odotin aina, milloin päre oli palanut loppuun ja uuden sai alkaa. Yht'äkkiä alkoi tuntua palaneen hajua.
»Tyttö, katso vaatteitasi! Mikä palaa?» huusi isä.
Heitin palavan päreen kädestäni lattialle ja katselin älytöinnä ympärilleni.
Äitini ryntäsi luokseni, tarttui hameisiini: »Herra Jumala! Onko lapsi tulessa!»
»Kun ei ymmärrä varoa itseään», sanoi isä tyynesti.
Mutta savu nousi jalkaini alta. Sillan alus oli syttynyt pudonneista hiilensiruista palamaan. Tupa alkoi tulla savua täyteen.
Äiti veti minut pirtin perälle, juoksi porstuaan, sieppasi vesikorvon syliinsä ja kantoi sen pirtin lattialle.
»Minkätähden sinä yksin?» sanoi isä.