Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.
Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa. Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa; täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.
SANOMALEHDISTÖ
Samalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi toisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten kysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi välineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa, laverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren yleisön tietoon.
Selvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee sen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona ja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka oli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä cahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista lähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa Archives parlementaires julkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että sanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna tyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen filosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla paloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua huonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se ei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa takavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti polttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa yhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria vastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan painetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä cahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden jakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää vapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta, jota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.
Jo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin ratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p. heinäk. 1788 kehoitti kaikkia "Ranskan oppineita ja tietorikkaita miehiä" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita tulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat tähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen etuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne, jotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet kirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla satoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia kaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu kuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu valistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa puhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä vapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä varustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta sen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen kokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja oli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: "Tappaa ihminen on sama kuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota itse järki".
Sill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia sen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä ajamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä vireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö. Vangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt mitään niin paljon kuin noita kahta sanaa "filosofia" ja "politiikka", se ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta. Ja kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli se kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään kahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen sanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut vain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se murtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään vakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa; sen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa — muotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden asiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa valtiollinen sanomalehti puhui kaikille ja — mikä oli vielä tärkeämpää — puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui lyhyen kuolintaistelun jälkeen.
Kunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta kuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla muistetuiksi tässäkin yhteydessä — Brissotille ja Mirabeaulle.
Täytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista sanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten töistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista, ja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää Brissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789 julkaisi sanomalehtensä Le Patriote français'in näytekaavan varustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella: "Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli." Muutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin lehden hengen:
"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän sanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä hetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi on vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin hedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken, ja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.