"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä vallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta lentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä valikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen niitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että vain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino pysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja muodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti eli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista kansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton lukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja orjuudestaan.
"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on ottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen. Sanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja orjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat säilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.
"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä minkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria, poistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat ja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan sekä moitetta että kiitosta.
"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule panemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas mies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää aatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me ryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen ja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta vaikutuksesta."
Brissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä oli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä estettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies, Maissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin suutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen virkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös, hyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan yhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista sanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa parempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p. toukokuuta.
Samana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun États généraux nimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä, säätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen. Mirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin Brissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta ja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja kaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten suuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin Le Patriote français. Toukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna niitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä privilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä monia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana, ja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen aikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi säädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella kieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m. millään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen levittämistä, jonka nimi oli États généraux ja jonka leimattiin saarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p. toukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi kiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä koskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta, Brissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran Memoarin säätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta, ja Mirabeau itse julkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen nimeksi Lettres à mes commettants. Brissot oli niin takertunut muihin tehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä vasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän viimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä huudahtaa: "Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis voi enää estää tämän lehden julkaisemista!"
Kun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät vanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset — kuvitellakseen kai itselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa — huvittelivat itseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien ulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei ollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin ilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja julkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä päivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita mukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä; elokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa 192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku yleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea 400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä oktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät pieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat neljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, Moniteur, oli foliokokoa. Melkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla painolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen ilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät muutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa sellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain mielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset pysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä, mutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli niiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille pienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä, mutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin sokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät ollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat, ne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset väistymään.
Tietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi vihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset eli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja aikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen sanomalehden syntyessä, — se oli apotti Royoun toimittama L'Ami du roi — oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.
Tavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten sanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä kuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä, jälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä, näkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja aristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet käyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa yksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin helpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli, osaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua. Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä, purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi Actes des Apôtres (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen. Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua, mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.
Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa, joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.