Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen Patriote français'insa oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.
Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä. Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä, vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. Le Patriote français onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen "de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta kuollakin.
Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa: mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään (13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:
"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta päämaalia kuin olla hyödyksi:
"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.
"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.
"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.
"Hyviin neuvoihin alistumisella."
Le Patriote français vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää, paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen, että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue sitä pelkäsi ja vihasi.
Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat olivat alusta pitäen — vastakohtana monelle muulle — innokkaita ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies; hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä, joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja muodontäydellisyyttä.