Camille Desmoulinsin lehti Les Révolutions de Paris et de Bradant, alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma, hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin, joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.

Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790, Prudhommen ulosantamaa lehteä Les Révolutions de Paris, jonka kanta käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme. Nouskaamme pystyyn." — Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat kansalliskokouksesta.

On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä. Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa, joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.

Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790 Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa, epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras. Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi, jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin marttyyrikruunua.

Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin, jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen, riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista. Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen. Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän, kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa — tosiasia on kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että — kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli — olisi tullut kansan ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin, valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.

Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin Fréron, jonka lehti L'Orateur du peuple oli vain kaiku Maratin L'Ami du peuple'sta. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen, vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron, kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.

Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi, nimittäin Annales patriotiques et littéraires, jota Carra ja Mercier toimittivat Maratin henkeen — karkea ja kömpelö lehti, jonka sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä Courrier des départements — lehti, joka alussa ei ollut niin vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita tukia.

Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti Père-Duchêne. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen, johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen Père Duchêne- jopa Mère-Duchêne-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.

* * * * *

Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu Actes des Apôtres ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot olivat hänet määränneet. Actes des Apôtres lehden keralla oli kaksi muuta lehteä ylimysten tukena, Gazette de Paris, jota toimitti du Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja L'Ami du roi, jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno, apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja kaikenlaisiin väkivallan töihin.