Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin, nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä. Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana Actes des Apôtres lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan yksinkertaisesti kutsui nimellä Journal de M. Suleau. Juuri tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi, kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja — otettiin.

Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi kirjalliset, puoliksi valtiolliset Chronique de Paris ja Journal de Paris, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle, jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista; niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. Journal de Paris voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit, jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti Gazette de France ja Journal des débats et des décrets, jotka kumpikin vielä nytkin ovat olemassa, sekä Moniteur. Viimemainittu oli erityisesti huomattava siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. Moniteur oli koko vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä hallituksen virallisen äänenkannattajan.

Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa, ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä. Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä. Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus, ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.

Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta. Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa, hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa, missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa, kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta, emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin käyttänyt.

Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä, että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa. Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan rajaton itsevaltaisuus.

Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan. Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.

Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla. Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan. Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".

Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta. Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000 miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri, joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.

Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja, adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin, hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat sanomalehdistöä vastaan.

Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana — sillä jos kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan — alettiin nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi" muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia sen tarjoomia etuja.