Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni, päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta sanomalehdistöstä ja samalla myös — ei teoriassa vaan käytännössä — sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan eräs rojalistinen sanomalehtimies, Gazette de Paris'in toimittaja, revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.

Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön, Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen tukahuttamana.

Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin, joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut, ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin. Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun 31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias, kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.

Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona, mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa. Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan Le vieux Cordelier lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää, hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi, sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta, joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta, eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:

"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus, johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on kaikkia rajoja vailla."

Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan. Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin aikana oli päässyt vallalle.

"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki, likainen paita tai repaleinen puku — vapaus, se on onni, se on järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita. Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta onko nähty suurempaa hulluutta?"

Ja vähän myöhemmin hän lausuu:

"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi, jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin, rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."

Voidaan ymmärtää, millaisen huomion Le vieux Cordelier herätti jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille ajettaisiin pois klubista — "Camille on jo kyllin kauan hiponut giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik. 1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen hetki oli lyönyt.