Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli vain kuusi numeroa Le vieux Cordelier'iä ilmestynyt. Seitsemäs, ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi, jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli Tacitusta."
Muutamia päiviä ennen Camillea oli Père Duchênen ulosantaja Hébert kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.
TEATTERI
Samoinkuin vallankumous jo alusta pitäen sai tuen sanomalehdistöstä, samoin se teatteristakin sai itselleen mahtavan liittolaisen. Teatteri on sanomalehdistön tavoin edistänyt vallankumouksellisten aatteiden tunnetuksi tulemista kansan laajemmissa kerroksissa; mutta sanomalehdistön antaessa vallankumoukselle monta sen paraista virikkeistä ja sen valistustyön ollessa arvoltaan vakavaa ja pysyvää, teatterin vaikutus sen sijaan oli melkein kokonaan onnetonta laatua.
Olisi tosin syytä luulla, että vallankumouksen mukana tulleen vapauden olisi pitänyt antaa kirjallisuudelle uusia aihelmia, omaa luonnetta ja ominaisia muotoja; että kaikkien ajatusta ja sanomalehdistön vapautta rajoittavien esteiden poistamisen olisi pitänyt herättää ilmi muutamia suuria henkiä, ja isänmaallisen innostuksen tullut luoda ainakin joitakuita eteviä kirjallisia teoksia, joilla olisi ollut pysyvä merkitys. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin harvalla aikakaudella on näytettävänä kvalitatiivisesti niin köyhää ja keskinkertaista kirjallisuutta kuin juuri vallankumouksen ajalla. Turhaan me haemme muististamme edes muutamia suuria kirjallisia nimiä, jotka edustaisivat vallankumousta samoin kuin Racine ja Molière edustavat Ludvig XIV:nnen aikakautta, Voltaire, Rousseau ja Beaumarchais vallankumouksen edellistä aikaa, ja M:me de Staël ja Chateaubriand konsulaatin ja keisarivallan aikaa.
Myöskin teatteri tarjoo kirjallishistorialliselta kannalta katsottuna sangen vähän mielenkiintoa. Voidaan sanoa noista tuhatlukuun nousevista draamallisista tuotteista, jotka vallankumouksen aikana näkivät päivän valon, ettei niistä yksikään ollut huomattavampi kirjallisena luomana, ja että ainoasti pieni osa niistä todisti todellista lahjakkuutta tai jotakin suurempaa kykyä. Mutta joskaan kirjallishistorioitsijat eivät tämän ajan draamallisesta kirjallisuudesta löydä sitä mitä hakevat, niin se sen sijaan tarjoo historialliselle tutkimukselle rikkaan ja ehtymättömän ainesvaraston. Teatteri näet heijastaa yhtä hyvin jollei paremminkin kuin sanomalehdistö kautta koko vallankumouksen valtiollisia tapauksia sekä päivän mielipiteitä ja harrastuksia.
Se piirre, joka ennen muita on revolutsioniajan teatterille luonteenomaista, on se poliittinen intohimoisuus, joka on lyönyt leimansa melkein jokaiseen sen tuotteesen. Ei koskaan muina aikoina teatteri ole niin suuressa määrin kuin vallankumouksen aikana ollut "tekijänä" valtiollisessa elämässä. Taiteen rauhallisesta tyyssijasta se muuttui puhujalavaksi, josta päivän kaikki pienimmätkin tapaukset, kaikki huomiota herättävät lausunnot kansalliskokouksessa, klubeissa ja kahviloissa sekä kaikki katukohtaukset seliteltiin yleisölle melkeinpä välittömästi ja sangen läpinäkyvän toisinsanonnan avulla. Todellisuuden suuri näytelmä, jota jokainen näki näyteltävän silmiensä edessä, kahlehti mahtavalla traagillisuudellaan ja suurenmoisilla tehokohdillaan siihen määrin kaikki mielet, että kaikki mitä mielikuvitus olisi voinut luoda, sen rinnalla olisi tuntunut miedolta ja mitättömältä. Yleisö oli liiaksi kiintynyt tähän todellisuusnäytelmään halutakseen teatterissa nähdä mitään muuta kuin sen heijastusta. Se ei vaatinut taidetta vaan viittauksia päivän tapahtumiin; ja oli luonnollista, että kirjailijat tyydyttivät sen toiveita ja uhrasivat puoluekiihkoille taiteellisuuden kustannuksella.
Se kuvapuku, jota käytettiin poliittisten tapausten esittämiseksi näyttämöllä, otettiin historiasta ja erityisesti vanhasta ajasta. Vanha aika ei varmaan koskaan ole ollut niin tutunomainen eikä niin kansantajuistettu kuin vallankumouksen aikana. Luitpa mitä hyvänsä tältä ajalta olevaa puhetta, lentokirjasta tai sanomalehteä, niin yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta siinä tapaat sitaatteja kreikkalaisista tai roomalaisista kirjailijoista sekä viittauksia vanhaan historiaan, sen merkillisiin tapauksiin ja henkilöihin, sen suuruuteen ja sen muistoihin. Caesarin murha, Tarqviniuksen karkoitus, Sokrateen kuolema, Cato, Tarpeian kallio, Cincinnatus, Capitolium, Perikles, Rubicon, Catilinan salaliitto — kas siinä ne lausetavat, jotka useimmin meitä kohtaavat, kas siinä ne aineet, joista vallankumouksen miehet ammensivat deklamatorisen kaunopuheisuutensa tehoisimmat vaikutelmat. Pieninkin urhotyö loi Brutuksia ja Sokrateita; Ranskan kuninkaille annettiin Rooman keisarien Neron, Caligulan, Vitelliuksen nimet; Maria Antoinette kulki aikansa lentokirjasissa aina Messalinan ja Agrippinan nimellä, ja kun M:me Dubarry tuomittiin kuolemaan, kutsuttiin häntä vallankumousoikeuden syytöskirjoituksessa "uudeksi Aspasiaksi".
Teatteri vaihteli kaikkia näitä roomalaisia ja kreikkalaisia aineita loputtomiin saakka, joko sitten johtavina motiiveina tai irrallisina sivuseikkoina, ja ne muuttuivat vähitellen yhdessä toisten historiallisten piirteiden kanssa melkeinpä välttämättömäksi osaksi vallankumousajan draamassa.
Revolutsionisen draaman saattoi ranskalaiselle näyttämölle 4 p. marrask. 1789 Marie-Joseph Chénier, joka silloin oli vain 25-vuotias. M.-J. Chénier, jota jälkimaailma on pitänyt vähemmässä arvossa kuin hänen vanhempaa veljeään André Chénieria, oli aikanansa paljoa tunnetumpi kuin tämä; hänen nimensä esiintyy vallankumouksen niin valtiollisen kuin kirjallisen historian melkeinpä jokaisella lehdellä. Mutta ei kummallakaan alalla tämä nimi merkitse mitään todellisesti pysyvää teosta. M.-J. Chénier oli liiaksi runoilija voidakseen tulla objektiiviseksi ja selvänäköiseksi politikoksi; hän oli liiaksi kiintynyt politiikkaan voidakseen rauhassa antaa runottarelleen sen ajan ja ne voimat, joita tämä vaati tehdäkseen hänestä etevän kirjallisen kyvyn. Sitä paitsi esti häntä hänen väsymätön pyrintönsä tulla kuuluksi ja hankkia kansansuosiota jossakin määrin kehittymästä siten, kuin hän toisissa olosuhteissa ehkä olisi voinut kehittyä. Niin hänen murhenäytelmänsä kuin hänen runonsakin monesti ilmaisevat suurta lyyrillistä lahjakkuutta, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän hätätyötä, hetkeä varten kirjoitettuja, ja niiden etevin arvo on siinä, että ne ovat oivallisena tuntomerkkinä sille myrskyiselle ajalle, jona ne ovat syntyneet.