Marie-Joseph oli kokeillut jo 20 vuoden ikäisenä mauttomalla ja mitättömällä näytelmällä nimeltä Edgar ou le page supposé (Edgar eli luuloteltu hovipoika), joka jo ensimäisessä esityksessä tuli ulosvihelletyksi ja jota sitten ei enää koskaan näytelty. Vuotta myöhemmin hän Orleansin herttuattaren välityksellä sai sen edun, että eräs hänen kappaleistaan, Azémire, joka oli laajemmin suunniteltu, mutta aiheeltaan yhtä arkipäiväinen, luettiin julki hovissa. Yleensä oli sellaisissa tilaisuuksissa tapana ainoasti hillityllä vaitiololla osottaa moitettaan. Mutta tällä kertaa poikettiin totutusta tavasta: sekä naurunpuuskat että vihellykset keskeyttivät lukemista, mikäli Grimm kertoo meille Correspondance littéraire'ssään. Kuitenkin kappale oli hyväksytty näyteltäväksi Comédie française'ssa ja jo harjoitettukin. Kaksi päivää hovissa lukemisen jälkeen se otettiin näyteltäväksi ilman että siitä oli ilmoitettukaan, kun näet aivan viime hetkessä oli täytynyt peruuttaa Zaïren esitys erään sairauskohtauksen vuoksi, eikä voitu olla antamatta yleisölle sen sijaan jotakin muuta hengenruokaa. Mutta Chénierin kappale meni myttyyn jo ennenkuin väliverhokaan ennätti laskeutua viimeisen näytöksen jälkeen. Yleisö näet oli suutuksissaan saamastansa saaliista ja osotti harminsa nousemalla paikoiltaan kesken näytäntöä ja poistumalla teatterista.
Chénier älysi nyt, että yleisön maku ei enää suosinut romantillisia lemmenseikkailuja, vaan että se vaati suurempia aineita ja voimakkaampaa käsittelyä. Niinpä hän v. 1788 kirjoitti nimellä Charles IX ou le Saint-Barthélémy (Kaarle IX eli P. Bartolomeuksen yö) tehoisan historiallisen näytelmän, joka oli täynnä viittauksia oleviin oloihin ja jo vuotta ennen Bastiljin valloitusta ilmaisi puhtaasti vallankumouksellisia merkkejä. Vuoden 1789 alkupäivinä Chénier tarjosi kappalettaan näyteltäväksi. Mutta tässä hän törmäsi ikivanhaa sensuuria vastaan, jota taitavat kädet hoitivat. Suard, Crébillonin seuraaja kuninkaallisen teatterisensorin virassa, Suard, akateemikko, joka obskurantismin ja konservatismin historiassa on tehnyt itsensä kuuluisaksi sen pitkällisen ja sitkeän vastarinnan kautta, jota hän teki Beaumarchais'in näytelmän Le Mariage de Figaron (Figaron häät) esittämistä vastaan, kielsi ehdottomasti suostumuksensa, eikä Chénierillä ollut muuta keinoa kuin jättää murhenäytelmänsä esityttämättä, kunnes voisi turvautua valistuneempiin tuomareihin. Kun sitten vallankumouksen mukana uusi aika näkyi koittavan, niin Chénier heti asettui niiden riviin, jotka taistelivat kaikkia vanhentuneita laitoksia vastaan, ja kahdessa leimuavassa lentokirjasessa, joista toisella oli nimenä Les inquisiteurs de la pensée (Ajatuksen kahlehtijat), hän mitä häikäilemättömimmällä tavalla ahdisteli niitä seitsemäätoista eri lajia sensuuria, jotka hän väitti tavattavan Ranskassa, ja niiden joukossa erityisesti teatterisensuuria. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa nähdäkseen teatterisensuurin kahleiden jollei aivan katkeavan niin ainakin isosti irroittuvan. Sittenkuin Pariisin teatterit Bastiljin valloituksesta syntyneen mieltenkuohun johdosta muutamia päiviä oli pidetty suljettuina, ne jälleen ryhtyivät työhönsä, ja niiden ohjelmisto muuttui kokonaan toiseksi entisestään, pääasiallisesti siitä syystä että Suard, joka pysyi paikallaan teatterisensorina, myöskin oli liittynyt vallankumoukseen, kääntynyt ja alkanut sallia näyteltävän niitä kappaleita, jotka hän ennen oli kieltänyt.
Niiden joukkoon kuului myös Fontanellen näytelmä Ericie ou la Vestale (Ericia eli Vestan neitsyt), joka esitettiin 19 p. elok. 1789. Saman päivän aamuna oli sanomalehdessä Le Patriote français otsakkeella Adresse à tous les bons patriotes (Kehoitus kaikille kunnon patriooteille) luettavana seuraava kehoitus: "Charles IX on otettu näyteltäväksi Comédie française'ssa, mutta näyttelijät eivät tohdi sitä näytellä, se kun on kielletty. Eivät ne ole enää hovin aatelismiehet, joilla on valta käskeä heitä. Valta on teidän." Illan kuluessa jaeltiin teatterissa joukko samantapaisia adresseja, jotka kaikki väittivät vääryydeksi sitä ettei Chénierin kappaletta ollut otettu näyteltäväksi. Niinpian kuin näyttelijät… näyteltyänsä ensin erään pienen kappaleen — olivat tulleet sisään näytelläkseen la Vestalca., kuului kaikkialta salongissa huutoja, joita ei aluksi oikein ymmärretty. Eräs näyttelijöistä, Gérard, astui silloin esiin ja kysyi, halusiko yleisö nähdä vastaesitetyn kappaleen tekijää. Yleisö vaan jatkoi huutamistaan, ja nyt voitiin siitä erottaa nimet "Chénier" ja "Charles IX". Hetkinen senjälkeen nousi salissa eräs herra seisoalleen huutaen: "Charles IX, Chénierin murhenäytelmä, on otettu näyteltäväksi ja harjoitettukin; miks'ei sitä näytellä?" Ei kukaan vastannut, vaan niin Gérard kuin muutkin näyttelijät poistuivat lavalta. Tuokion kuluttua astui esiin uusi näyttelijä, Fleury, ilmoittaen että kysymyksenalainen kappale kyllä oli harjoitettu ja näyteltäisiinkin niinpian kuin lupa saataisiin. Tässä hänet keskeytti melu, joka teki jatkamisen hänelle mahdottomaksi. Kuului vain huutoja: "Ei mitään sensuuria! Ei mitään lupaa!" ja kun nämä huudot ehtivät hiukan asettua, nousi taas ylös samainen herra, joka oli ottanut ajaakseen yleisön puhevaltaa, ja selitti että yleisö ei enää tahtonut tietää mistään luvasta, koska se jo ilmankin liian kauan oli huokaillut sortovallan ikeessä. "Me tahdomme vapautta", hän lausuu lopuksi vilkasten suosionosotusten kaikuessa salongissa, "nähdä näyttämöllä esitettävän niitä kappaleita, jotka meitä miellyttävät, samoinkuin meillä on vapaus ajatella mitä tahdomme". Kun hetkisen aikaa on kestänyt sananvaihtoa näyttelijäin ja salongin edustajain välillä, lausuu joku sanan "kunnallisneuvosta" ja ehdottaa vedottavaksi Pariisin pormestariin, joka määräyksellä 24 p:ltä elok. 1789 oli saanut huolekseen Pariisin teatterien ylivalvonnan. Tehdään sopimus, jonka mukaan näyttelijäin jo seuraavana päivänä tuli tiedustella Baillyn mielipidettä asian suhteen; minkä jälkeen Fleury yleisön innokkaasti taputtaessa käsiään vetäytyy takaisin, salongissa syntyy hiljaisuus ja la Vestale näytellään ilman mitään enempiä häiriöitä.
On hyvin luultavaa, että koko tämä meluinen kohtaus, joka ei suinkaan ole mikään ainokainen ilmiö vallankumouksen aikuisen teatterin historiassa, oli joko Chénierin itsensä tai hänen ystäviensä toimeenpanema; varmaa on ainakin että hän ilolla näki kappaleestaan puhuttavan ja sen herättävän huomiota. Ja hän olikin saava nauttia tätä iloa täysin määrin. Kysymys Charles IX:nnen esittämisestä oli kauan päiväjärjestyksessä. Bailly lykkäsi sen kunnallisneuvostoon, joka käsitteli sitä monessa istunnossa, kuulusteli sekä näyttelijöitä että Chénieriä, nimitti kolme tarkastajaa hänen teostaan arvostelemaan ja vihdoin jätti koko asian kansalliskokouksen ratkaistavaksi. Kansalliskokous ei ollut niin arka, vaan antoi heti hyväksymisensä kappaleen esittämiseen. Kun siis Charles IX, kestettyään vielä muita selkkauksia kaupunginvirastojen ja poliisipäällikön kanssa, ensi kertaa esitettiin 4 p. marrask. 1789, oli sillä edelläkävijänä maine, joka teki tämän premierin isänmaalliseksi merkkitapaukseksi ja houkutteli teatteriin kaikki vapauden ystävät ja sortovallan viholliset.
Chénierin kappale oli kuitenkin tällä odotuksen ajalla ollut suuren muutoksen alaisena. Se suhteellisen suuri varovaisuus, jota hän oli noudattanut lausunnoissaan, oli nyt korvattu karkeilla salaviittauksilla; se mitä siinä oli ollut ajanväritystä ja ajanleimaa, oli poistettu, ja toimivat henkilöt olivat uudessa hahmossaan muuttuneet pelkiksi abstraktsioneiksi, tarkoituksella voida suoraan hätyyttää tunnettuja henkilöitä ja olosuhteita. Tässä ei enää voi ollenkaan puhua mistään taiteellisesta sommittelusta. Toiminnan tehtävänä neljässä ensi näytöksessä on näet vain osottaa, kuinka Kaarle IX, heikko ja häilyvä luonne, valitsee, seuraisiko hän hyviä neuvonantajiaan: Bourbonin Henrikkiä, amiraali Colignya ja kansleri l'Hôpitalia, jotka varoittavat häntä Bartolomeus-yöstä, tai huonoja: Katariina Mediciläistä, Lothringin kardinaalia ja Guisen herttuaa, jotka häntä siihen kehoittavat. Nämä kuusi henkilöä kiertävät lakkaamatta kuninkaan personan ympärillä ja vuoron perään koettavat saada häntä suostumaan näkökohtiinsa, mikä onnistuukin niin hyvin, että kappaletta lukiessa tuntuu siltä kuin pahat neuvonantajat saisivat voiton yksistään sentähden, että Katariina on se joka viimeksi puhuu. Viidennessä näytöksessä käy selville, että Bartolomeus-yö on ollut, reformeeratut tietävät tulleensa petetyiksi, ja kuningas katuu katkerasti suostumuksensa antamista tehtyyn hirmutyöhön.
Tuskinpa oli ketään, joka ei olisi ymmärtänyt, että Kaarle IX, jolla ei ollut tarmoa muuhun kuin epäröimiseen ja katumiseen, kuvasi Ludvig XVI:tta heikkouksineen ja hyvine mielijohteineen, että tekijä, kuvailemalla Katariinan vallanhimoa ja huonoa vaikutusta, oli tahtonut ahdistaa Maria Antoinettea, että hän oli tahtonut saada esiin Neckerin valistuneen katsantokannan kansleri l'Hôpitalin kauniiden lauseiden avulla. Eikäpä ollut ketäkään, joka ei olisi ymmärtänyt, että viekas ja kavala Guisen herttua edusti Ranskan aatelia kaikessa kehnoudessaan, että hengenmiehen, Lothringin kardinaalin, tuominen näyttämölle siunaamaan polvistuvien murhamiesten tikareja, kirkonkellon koleasti läpätessä tornissaan, ei ollut muuta kuin häikäilemättömin taisteluunvaatimus hengellistä säätyä vastaan.
Yleisö oli ratketa riemuunsa. Se paukutti käsiään, kiljui, jopa oikein ulvoikin ilmaistakseen mielihyväänsä. Välistä kävi jonkun erityisesti vallankumouksellisen repliikin ohella oikea vavahdus läpi salongin ja syntyi tuokion äänettömyys, mutta ainoasti tehdäkseen heti tilaa jymisevälle suosionmyrskylle. Kuulijat eivät hellittäneet, ennenkuin näyttelijät uudestaan olivat esittäneet kaikki ne kohdat, jotka paraiten olivat miellyttäneet. Neljännen näytöksen aikana huudettiin äkkiä permannolta: "Cette pièce est l'école des rois" (tämä näytelmä on kuningasten koulu), joita sanoja seurasi suuri suosionosotus. Ja kun väliverho vihdoin laskeusi, sittenkuin Talma, jolla Kaarle IX:ntenä oli ensimäinen suuri osansa, mahtavalla paatoksella oli deklamoinut loppusäkeet:
"J'ai trahi la patrie, et l'honneur et les lois;
Le ciel, en me frappant, donne un exemple aux rois"
[Olen pettänyt isänmaan, kunnian ja lait; taivas,
rankaisemalla minua, antaa esimerkin kuninkaille.]
silloin oli Chénier loistavasti kostanut vanhalle yhteiskunnalle, joka oli pitänyt häntä niin vähässä arvossa, ja hankkinut näyttämötaiteesta vallankumoukselle mahtavan liittolaisen.
Chénierin Charles IX herätti huomion sellaisen, jollaisesta harvat draamalliset teokset ensi kerrallaan ovat voineet kerskata. Kaikki sanomalehdet mitä innostuneimmin sanoin puhuivat kappaleesta, jota pidettiin nyrkiniskuna vasten ylimysten kasvoja, ja tekijästä, jota verrattiin Shakespeareen ja kehoitettiin jatkamaan sillä uralla, johon hän oli osottanut niin ilmeisiä taipumuksia. Kaikki paikat myötiin heti 11 näytäntöön, ja teatteri lienee 5 ensimäisestä ansainnut tälle ajalle vallan mahdottoman summan — 30,000 livreä. Kappaleen maine kuuluikin kauas yli Ranskan rajojen. Olen tavannut Tukholman Kuninkaallisessa kirjastossa ja Valtioarkistossa niiden ruotsalaisten kirjeissä, jotka tähän aikaan oleksivat Ranskassa, ja niissä virallisissa kirjelmissä, joita lähettiläs Staël von Holstein melkeinpä päivittäin lähetti Kustaa III:nnelle, pitkiä ja seikkaperäisiä selontekoja Chénierin kappaleen ensi esityksestä ja siitä innostuksesta, joka siinä tilaisuudessa vallitsi — innostuksesta, johon muukalaiset eivät kuitenkaan millään tavoin näy voineen yhtyä.