Kuitenkin Charles IX eli ainoasti muutamia esityksiä, huolimatta sanomalehtien innostuneista ylistyssanoista ja katsojain suuresta tulvasta. Syynä siihen oli, että ne kauan kyteneet vihollisuudet, jotka olivat vallinneet vallankumouksellisten näyttelijäin, Talman, Dugazonin ja M:me Vestris'in sekä Naudet'in ja Fleuryn johtamain ylimyksellisten näyttelijäin välillä, nyt puhkesivat julkitaisteluksi, taisteluksi, jossa ylimysmieliset jonkun aikaa olivat voitolla. Yleisön pakoittelu ja kunnallisneuvosten uudistetut käskyt tosin saivat aikaan sovinnon, ja Charles IX esitettiin vielä pari kertaa. Mutta nähtyään että näyttelijät tahallaan olivat ilmoittaneet kappaletta niin lyhyen ajan, että ainoasti harvalukuinen yleisö saapui sitä katsomaan, Chénier otti lopullisesti kappaleensa pois, eikä sitä enää koskaan näytelty tässä teatterissa.

* * * * *

Niistä monista vastuksista, jotka kohtasivat Chénierin kappaletta ennen sen esittämistä, näemme, että teatterin ei ollut niin täydellisesti kuin sanomalehdistön heti vallankumouksen alussa onnistunut pudistaa päältään sensuurin iestä. Moni ääni oli tosin vaatinut teatterille täydellistä vapautta, ja niin yksityisten henkilöin kuin suuren yleisönkin oli monessa tilaisuudessa itsepintaisuutensa avulla onnistunut pakoittaa poistamaan sensuuripakko yksityisiltä draamallisilta teoksilta, jotka vanha järjestys oli kieltänyt. Mutta samaan aikaan kuin vanha sensuuri alkoi kadota, syntyi uusi, jota hoiti Pariisin kommuuni haaraosastoinaan kaupunkikokouksensa ja johtajanaan Bailly. Bailly tosin ajoi kaikissa tilaisuuksissa lämpimästi painovapauden asiaa, mutta hän katsoi saman vapauden vaikuttavan vahingollisesti, jos se ulotettaisiin teatteriin, tämä kun muka kansan kasvatuslaitoksena välttämättömästi oli pidettävä määrättyjen rajain sisällä; ja hän toteutti teoriansa käytännössä kieltämällä suostumuksensa koko joukolta kappaleita, joita haluttiin esittää. Määräys 17 p:ltä tammik. 1791, jolle hallitusmuoto antoi vahvistuksensa, soi kuitenkin teatterille, samalla kun se vakuutti kirjailijoille omistusoikeuden omiin teoksiinsa, melkoisen määrän vapautta. Mutta pianpa nähtiin, että tämä vapaus, ainakin mikäli se koski vapautta esittää mitä tahdottiin, oli ainoasti muodollinen. Sillä itse asiassa Pariisin kommuunin vaikutusvalta teattereihin nähden ei lakannut, se ainoasti vuorotteli sen vaikutuksen kanssa, jota revolutsioniset klubit harjoittivat, ja josta tasavallan perustamisen jälkeen sukelsi esiin uusi sensuuri, paljoa painostavampi ja turmiollisempi kuin vanha koskaan oli ollut.

Vaikkapa teatterit siten melkein koko revolutsionin ajan olivatkin enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kontrollin alaisia, ei niistä silti suinkaan ollut puutetta tänäkään aikana. On laskettu aina 45:een saakka niiden teatterien lukumäärä, jotka olivat toimessa vuosien 1789-1799 välillä, luku, joka voittaa jopa Pariisin teatterin lukumäärän meidän päivinämme. Oli olemassa kaikenkaltaisia teattereita, puhenäyttämöitä ja laulunäyttämöitä, näyttämöitä murhe- ja huvinäytelmää, farssia ja vaudevillea varten, teattereita vallankumouksen ja kuninkaan kannattajia, kaikkia luokkia, jopa lapsiakin varten. Etevimmät olivat Ooppera, Opéra Comique, puhenäyttämöt Théâtre de la Nation ja Théâtre français de la rue Richelieu, sittemmin nimeltä Théâtre de la République, Louvois- ja Feydeau-katujen varrella olevat teatterit, jotka molemmat viimemainitut pitivät ohjelmistossaan laulukappaleita, murhe- ja huvinäytelmiä, sekä lisäksi keveämmät teatterit Montansier Palais Royalissa, jota hyvin suuresti suosi tosin sangen sekalainen yleisö, Gaîté, Vaudeville y.m. Yleissävy oli kaikissa milt'ei sama; ero oli ainoasti suuremmassa tai vähemmässä melun määrässä, sillä poikkeuksetta kaikissa anasti yleisö etuoikeuden milloin hyvänsä keskeyttää näytännön ja tehdä muistutuksiaan ja ehdotuksiaan, ja usein virisi, kuten jo olemme nähneet, katsojain ja näyttelijäin välillä pitkiä puheluja.

Kaikkien teatterien ohjelmisto käsitti paitsi vanhoja kirjailijoita, Racinea, Corneillea ja Voltairea, joko roomalaisia tai kreikkalaisia kappaleita tai sellaisia, jotka peittelemättä johtuivat päivän tapauksista. V. 1790 oli Théâtre de Monsieurillä ohjelmistossaan kappale nimeltä Le procès de Socrate (Sokrateen juttu); v. 1792 näyttelee Théâtre de la République La Harpen Virginiaa ja Chénierin Cajus Gracchusta; v. 1794 esitetään Oopperassa Arnault'in Horatius Codes ja Joseph Martinin Fabius. Suosituimmat kaikista aikansa antiikkisaiheisista draamallisista tuotteista olivat kuitenkin Voltairen Brutus ja La mort de César (Caesarin kuolema), joita suunnattomalla menestyksellä vv. 1790-1793 näyteltiin melkeinpä vaan kaikissa teattereissa.

Mitä tulee vallankumouksellisiin näytelmiin, niin on sangen vaikea, jopa melkein mahdotonkin jollakin tavoin luokitella niitä tai määritellä niiden sisällystä. Ne syntyivät itsestään, tapahtumien pakoituksesta, elivät muutamia päiviä ja hävisivät, kun uudet tapahtumat olivat vallanneet mielet ja uusia näytelmiä oli niistä sukeutunut esiin. Bastiljin valloitus loi näytelmän La liberté conquise et le despotisme renversé (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), papiston sivilikonstitutsioni tuotti joukon luostari- ja pappiskappaleita, joista suurinta huomiota herättävät olivat Les victimes cloitrées (Luostariin suljetut uhrit), Les voeux forcées (Pakoitetut lupaukset), La journée du Vatican ou le mariage du pape (Vatikaanin päivä eli paavin häät), Le curé amoureux ou le mariage des prêtres (Rakastunut kirkkoherra eli pappien häät). Ludvig XVI:nnen pako antoi aihetta kappaleihin sellaisiin kuin La journée de Varennes (Varennes'in päivä) ja Toulonin valloitus erääsen samannimiseen kappaleesen. Oli tuskin mitään olosuhteita, jotka eivät olisi heijastaneet teatterin lavalla. Niinpä synnytti v. 1792 laadittu avioerolaki koko joukon näytelmiä: Le Divorce (Avioero), Le double divorce et le Bienfait de la loi (Kaksinkertainen avioero ja lain hyvätyö), La double réconciliation (Kaksinkertainen sovinto) y.m.; niin, vieläpä sinuttelemisen käytäntöön ottaminen yleisessä elämässä v. 1793 innostutti erään kirjailijan kirjoittamaan näytelmän nimeltä Les tu et les toi ou la parfaite égalité (Sinät eli täydellinen tasa-arvoisuus).

Kantaansa nähden useimmat näistä teattereista olivat alussa perustuslaillismielisiä, mutta muutamat niistä kuitenkin jo kohta omaksuivat kokonaan vallankumouksellisen ohjelmiston, niin esim. Ooppera, Opéra comique ja Théâtre de la République. Samaan aikaan alkoi kaksi muuta teatteria, Théâtre de Vaudeville ja Théâtre de la Nation, yhä enemmän kallistua rojalismiin. Heinäkuun 14 p:nä 1790 vietetyn federatsionijuhlan aikana, kun kaikki muut teatterit ottivat ohjelmiinsa niin vallankumouksellisia kappaleita kuin mahdollista, onnistui Théâtre de la Nationin kuningasmielisten näyttelijäin saada aikaan, että tällä teatterilla oli ohjelmassaan ainoasti reaktsionihenkisiä kappaleita. Kuten olemme nähneet, syntyi kuitenkin näyttelijäin välillä sovinto, jonka jälkeen vallankumousta suosivat näyttelijät vähäksi aikaa saivat ylivallan. Heidän yrityksensä ottaa uudelleen esille Charles IX tosin meni myttyyn Chénierin ja rojalististen näyttelijäin välillä vallitsevien riitaisuuksien vuoksi, mutta kuitenkin heidän onnistui saada aikaan, että Théâtre de la Nation otti ohjelmaansa vieläkin muutamia vallankumouksellisia kappaleita.

Marraskuussa 1790 otettiin näyteltäväksi Voltairen Brutus. Se vastaanotettiin ensi esityksessä ennen kuulumattomalla innostuksella. Mutta samalla näkyi selvästi, että sama hajaannus, joka vallitsi näyttelijäin kesken, oli salongissakin vallalla. Lausuttaissa sanat "vivre libre et sans roi" (elää vapaana ilman kuningasta) kuului taputuksia ylemmiltä riveiltä. Niihin vastattiin melkein välittömästi yksiäänisellä "eläköön kuningas!" huudolla ylimyksellisten kerrosten puolelta. Tuokion kuluttua häiritsee näyttelijöitä uudelleen jatkuvat huudot. "Eläköön Voltaire, eläköön Voltaire!" kaikuu kautta salin, ja yleisö ei tyynny, ennenkuin lämpiöstä tuodaan Voltairen veistokuva, jota, näyttämön ollessa kaltevan, kaksi grenadieria saa seisaaltaan tukea näytännön loppuun saakka. Seuraavalla kerralla oli Voltairen veistokuva asetettu näyttämölle ja sen vastapäätä Brutuksen rintakuva, jonka maalari David oli tuottanut Italiasta ja lainannut teatterille. Juuri ennen väliverhon kohoamista viskattiin näyttämölle salkku; eräs näyttelijöistä otti sen ylös ja luki seuraavat tilaisuutta varten kirjoitetut rivit:

O, buste révéré de Brutus, d'un grand homme, Transporté dans Paris, tu n'as point quitté Rome. [O sinä Brutuksen, suuren miehen, kunnioitettava kuva; vaikka olet tuotu Pariisiin, et ole ollenkaan jättänyt Roomaa.]

* * * * *