Brutuksen jälkeen näyteltiin eräs kappale, joka suoraan käsitteli päivän kysymyksiä, eritotenkin Bastiljin valloitusta; se oli kokonaan arvoton viisinäytöksinen draama La liberté conquise et le despotisme renversé (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), jonka tekijä oli aivan tuntematon, nimeltä Harny. Kappale vastaanotettiin kuitenkin riemastuksella ja antoi aihetta isänmaallisiin ilonpurkauksiin. Joka kerta kun joku säe loppui sanoilla "libre" tai "liberté", niin koko salonki kuorossa toisteli näitä sanoja. Kun kappaleessa esiintyi henkilöitä, jotka vannoivat hallitusmuotovalan, vannoivat sen kaikki katsojatkin. Väliaikoina koko salonki laulaa "Çà ira" y.m. revolutsionisia lauluja. Väliverhon laskeuduttua huudetaan tekijä esiin, ja eräs näyttelijättäristä, M:lle Sainval, seppelöi hänet laakeriseppeleellä. Silloin huutaa joku: "Hyvät herrat, sanotaan että vanha urhollinen Arné, yksi Bastiljin sankareja, on täällä." Urhollinen Arné vedetäänkin esiin ja saatetaan näyttämölle joutuakseen vuorostaan laakeroitavaksi. Mutta kun ei mitään seppelettä ole enää saatavilla, ottaa M:lle Sainval erään näyttelijän päästä harmaan lakin ja sijoittaa sen ukko Arnén päähän. Sali jymisee kättentaputuksista.
Tämä oli viimeinen vallankumouksellinen ohjelma, joka esiintyi vanhassa Comédie française'ssa, joka salatakseen ylimysmielisiä taipumuksiaan nyt kutsui itseään nimellä Théâtre de la Nation. Säädös 13 p:ltä tammik. 1791, joka lakkautti teatterisensuurin, vaikutti monessa suhteessa uudestiluovasti teatterioloihin. Comédie française oli tähän saakka laajain etuoikeuksiensa nojalla sitonut kädet muilta puhenäyttämöiltä, ja sillä oli ollut käytettävänään etevimmät näyttelijät ja parhaat näytelmät. Vapauden julistamisen jälkeen eivät kirjailijat eivätkä näyttelijät enää olleet sidottuja, ja osa näistä ei kauankaan viivytellyt ryhtyessään käyttämään vapauttaan. Chénier tarjosi näytelmänsä Charles IX:nnen yhdelle uusista vastasyntyneistä teattereista, Théâtre de la Républiquelle, ja jonkun ajan kuluttua siirtyivät tähän teatteriin Théâtre de la Nationin kaikki tyytymättömät näyttelijät. Tämä uusi puhenäyttämö, Théâtre de la République, johon Chénierin maine ja Talman taide houkuttelivat lukuisan yleisön, tuli tästälähin vallankumouspuolueen kokouspaikaksi, samalla kun sen kiivas vastustaja, Théâtre de la Nation, vanha puhenäyttämö, päivä päivältä otti yhä rojalistisemman leiman. Näiden molempien teatterien, vallankumouksellisen ja kuningasmielisen, välillä taisteltiin kauan samaa taistelua, jota käytiin sanomalehdistössä, klubeissa ja julkisessa elämässä.
Huhtikuun 27 p:nä 1791 avattiin Théâtre de la République pääsiäisloman jälkeen Chénierin Henri VIII nimisellä kappaleella, joka nyt ensi kertaa näyteltiin, mutta ei ollut sen uutukaisempi kuin Charles IX oli ollut ensi esiintymisessään. Se maine, jonka Chénier oli hankkinut selkkauksillaan sensuurin kanssa, ei kuitenkaan ollut kylliksi takaamaan Henri VIII:nnelle menestystä; — kappale, jolla itsessään oli vähän arvoa, otettiin vastaan ilman mitään erityistä innostusta ja haudattiin muutamien esityksien jälkeen ainoasti silloin tällöin sukeltaakseen uudelleen esiin. Chénier huomasi ajan olevan läsnä hakea uusia aiheita, ja kun eräs toinen kirjailija, d'Arnault, oli voittanut loistoisan menestyksen näytelmällään Marius à Minturnes Théâtre de la Nationissa, niin hänkin valitsi klassillisen aiheen ja kirjoitti Caïus Gracchuksen, joka esitettiin Théâtre de la Républiquessa 9 p. helmik. 1792.
Caius Gracchus oli monessa suhteessa kahta edeltäjäänsä etevämpi; se oli suuremmin suunniteltu ja sommittelultaan voimakkaampi. Sen viittaukset ajan oloihin olivat myös syvempiä; se ei tarjonnut nautittavaksi sitä tilapäisyyden ja kansansuosion tavoittelun helppohintaista rihkamaa, joka oli ollut kummankin edellisen näytelmän tunnusmerkkinä. Sillä joskin kaikki roomalaisessa kansantribunissa voivat havaita paljon Mirabeaun personallisuutta ja aatteita, niin ei kappaleen ydin kuitenkaan ollut siinä; sen muodostivat vertauskohdat Rooman ja Ranskan sosialisen tilan välillä, niiden yhteiskuntaa mullistavien aatteiden välillä, joita Gracchukset edustivat, ja niiden uuden virtausten, jotka vallankumouksen aikana kulkivat ranskalaisen yhteiskunnan läpi. Vallankumouksellinen yleisö täysin käsitti kappaleen pohjana olevan aatteen ja osotti osaavansa pitää arvossa sen ansioita palkitsemalla sitä mitä vilkkaimmalla suosiollaan. Mutta nytkin, samoinkuin oli ollut Charles IX:nnen laita, antoi ensi esitys aihetta myrskyisiin kohtauksiin ja meluaviin mielenosotuksiin. Ylimykset olivat rientäneet ostamaan pilettejä ja täyttivät siten ensi-iltana suuren osan teatteria. He jo alusta pitäen ilmaisivat tyytymättömyytensä, panemalla toimeen melua heti kohta kun joku paikka kappaleessa ei heitä miellyttänyt. Vallankumoukselliset puolestaan tekivät voitavansa saadakseen heidät vaikenemaan, ja näiden yritysten aikana kasvoi heidän taistelunhalunsa ja kiihtymyksensä. Ja kun näyttelijä Monvel Cajus Gracchuksena synkällä voimalla lausuu:
"Autour de nous veille la tyrannie",
[Ympärillämme valvoo tyrannius,]
silloin kaikuu ensi kertaa salissa tuo pelottava huuto, joka 20 p:nä kesäkuuta ja 10 p:nä elokuuta oli herättävä kansan vihan ja kostonhimon: "Tuilerioihin, Tuilerioihin!"
Muutamia päiviä Caïus Gracchukscn ensi näytännön jälkeen esitettiin Théâtre de Vaudevillessa, joka oli ainoasti Théâtre de la Nationin kaiku, pieni kappale nimeltä L'auteur d'un moment (Hetken kirjailija). Se oli erään näyttelijöistä kirjoittama ja julkisesti teki pilaa Chénieristä, hänen itserakkaudestaan ja hänen helposti hankitusta kirjailijanimestään ja maineestaan. Kappale veti väkeä puoleensa, ja ylimyksellinen yleisö paukutti sille käsiään monta iltaa peräkkäin. Keskellä viidettä esitystä nousi äkkiä salissa eräs tänne erehtynyt Jakobiini ja pani äänekkään vastalauseensa, kun taputettiin käsiä sellaisille kohdille, jotka julkisesti saarnasivat pitkälle mennyttä rojalismia. Hänet ajetaan ulos vilkkaiden eläköönhuutojen kaikuessa kuninkaalle. Mutta näyttelijäin ja yleisön poistuessa teatterista on suuri joukko patriootteja kokoontunut sen ulkopuolelle; he hyökkäävät ylimysten kimppuun, kastavat nämä puoleksi sulaneella, vasta sataneella lumella ja peittoavat pahanpäiväisesti. Seuraavana päivänä annetaan nämä mellakat ilmi kansalliskokouksessa, mutta tämä kieltäytyy ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin, kun kerran vuoden 1791 laki oli säätänyt teatterin vapauden. Riitaa sovittaakseen suostui tekijä ottamaan kappaleensa pois teatterin ohjelmistosta. Siihen olisi patrioottien nyt luullut tyytyvän, mutta sitä he eivät tehneet. Vielä samana iltana he panivat toimeen suuria mielenosotuksia Vaudeville-teatterissa eivätkä tyytyneet, ennenkuin teatterinjohtaja keskellä orkesteria oli polttanut poroksi yhden kappaleen näytelmää, samalla kun yleisö salongissa viritti laulun "Ça ira" ja palkitsi hänen isänmaallista intoaan myrskyisellä suosiolla.
Nämä kohtaukset osottavat että teatterin vapautta, vaikkapa se olikin virallisesti julistettu, ei suinkaan jätetty koskematta. Ne näyttävät myös selvästi, että nykyään oli ei ainoasti varomatonta vaan jopa vaarallistakin ilmaista rojalistisia taipumuksia teatterissa yhtä vähän kuin yhteiskunnassakin. Siitä huolimatta Théâtre de la Nation yhä edelleen osotti antirevolutsionista intoaan näyttelemällä ilta illalta Cinnaa ja Athaliaa, pidättämällä ohjelmistostaan vallankumouksellisia kappaleita ja mitä selvimmällä tavalla estämällä laulamasta vallankumouksellisia lauluja.
Niin, vielä useita kuukausia tasavallan perustamisen jälkeen, aikana, jolloin rojalistinen sanomalehdistö oli kokonaan masennettu ja pienimpiäkin rojalismiin kallistumisen merkkejä yhteiskunnassa vainottiin ja hävitettiin keinolla millä tahansa, uskalsi eräs kirjailija jättää näyteltäväksi kappaleen, jossa rojalistiset sympatiat niin selvästi kävivät ilmi, ettei kukaan sen lukenut tai nähnyt voinut hetkistäkään olla epätietoinen tekijän kannasta.
Tämä kirjailija oli Jean-Louis Laya, Chénierin vastustaja ja kilpaveli vallankumouksellisen teatterin kiistakentällä. Hänen näytelmänsä — viisinäytöksisen runomuotoisen komedian — nimi oli L'ami des lois (Lakien ystävä), ja se esitettiin Théâtre de la Nationissa 2 p. tammik. 1793. Kappale itsessään oli vähäpätöinen, sommittelu heikko ja säkeet huonoja. Toimintakin tarjosi sangen vähän mielenkiintoa. Forlis, entinen markiisi, rakastaa entisen paroonin Versac'in tytärtä. Isä on taipuvainen naimiskauppaan, mutta äiti, ollen jakobiinien Nomophagen, Plauden ja Duricrânen hyvä ystävä sekä yötä ja päivää puuhaten revolutsionisten suunnitelmain valmistelemisessa, vastustaa avioliittoa. Forlista syyttää Nomophage antirevolutsionisista vehkeistä ja hän vangitaan. Mutta hän puhdistautuu syytöksestä ja saa kansan puolelleen. Jakobiinit nyt kärsivät hyvin ansaitun rangaistuksensa, kun näet heidät vuorostaan heitetään vankeuteen. M:me Versac näkee erehtyneensä jakobiinien suhteen, ja tunnustaen että, kuten hän lausuu, "kunniallisin ihminen on paras kansalainen", hän antaa Forlisille tyttärensä käden. — Kappale itsessään ei suinkaan herättänyt huomiota, vaan se harvinainen rohkeus, jota tekijä oli osottanut, uskaltaessaan aikana, jolloin Pariisin kommuuni oli tulemassa kaikkivaltiaaksi ja Ludvig XVI:tta vastaan vireillä oleva oikeusjuttu sai vallankumoukselliset ainekset väkevämpään kuohuntaan ja vallankumousta vastustavat ainekset mikäli mahdollista koettamaan tekeytyä kuulumattomiksi ja näkymättömiksi, hätyyttää jakobiinien sortovaltaa, uskaltaessaan esittää näyttämöllä niin selvästi, ettei kenkään voinut erehtyä, Robespierren kovaa ja kylmää epäluuloisuutta, Maratin verintahrattua huolenpitoa kansan onnesta, sekä — mikä ehkäpä enimmin suututti ultrapatriootteja — asettaa niiden vastakohdaksi, ainoina kunniallisina ja luotettavina miehinä, kaksi vanhan ylimyskunnan jäsentä.