Veisi pitkälle yksityiskohtaisesti kuvailla koko sitä suunnatonta melua, jonka Layan näytelmä herätti, ja kaikkia niitä yrityksiä, joita tehtiin sen vainoamiseksi. Ensi esityksessä täytyi Layan astua näyttämölle ottamaan vastaan ylimyksellisen yleisön raivoisaa riemastusta; seuraavissa kasvoi meteli koko ajan, kun patriootit kaikin tavoin koettivat äänillään vaientaa suosionmyrskyä. Kappale otettiin puheeksi jakobiiniklubissa — ja kommuuni, jonka johtajat Santerre ja Anaxagoras Chaumette olivat vallan raivoissaan Layan rohkeudesta, koetti tehdä kaikkensa pakoittaakseen konventtia julkaisemaan kiellon näytelmää vastaan. Mutta konventti, joka Dantonin suureksi harmiksi keskeytti neuvottelun kuninkaan kohtalosta, keskustellakseen Layan kappaleesta, oli vihamielinen kommuunille, vetosi teatterin vapautta koskevaan lakiin ja kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin. Kommuuni silloin päätti kutsua aseihin kansalliskaartin ja asettaa kaksi kanuunaa teatterihuoneesen. Mutta siitä ei ollut apua. Vasta kun kuninkaan tuomio oli langennut, ja oli käynyt selväksi että kommuuni oli kaikkivaltias, kieltäysivät näyttelijät enää näyttelemästä Layan kappaletta. Laya itse, kumma kyllä, vältti kaikki vainoamiset pysyttelemällä piilossa Robespierren kuolemaan saakka. Hän eli vielä 40 vuotta L'ami des lois'in esittämisen jälkeen ja kirjoitti useita näytelmiä, jotka kumminkin pysyivät huomaamattomina.
Se rohkeus, jota näyttelijät olivat osottaneet esittämällä Layan kappaletta, oli kuitenkin ohjannut vallanpitäjäin huomion entistä enemmän Théâtre de la Nationia kohtaan, ja tästälähin virastot pitivät valppaasti silmällä sen ohjelmistoa. Elokuussa 1793 astui eräänä iltana äkkiä sisään keskellä erään aivan viattoman, Pamela nimisen kappaleen esitystä muutamia henkilöitä, kehoittaen yleisöä poistumaan, koska menestysvaliokunta oli kieltänyt kappaleen. Näytelmässä oli tuskin mitään muuta sellaista, josta patriootit olisivat voineet loukkautua, kuin se että Pamela oli esitetty aatelisnaisena. Tekijä, François de Neufchâteau, julkaisi silloin teatterilehdessä Journal des Spectacles kirjeen, jossa lupasi toimittaa vaaditut muutokset ja vaihtaa Pamelan syntyperän porvarilliseksi, jos niin haluttiin. Tämä kirje ei selitettävistä syistä ollut omiaan tyyntämään vallanpitäjäin kiihoittumista. Kun Pamelaa esitettiin muutellussa muodossaan 2 p. syyskuuta, herättivät sanat "suvaitseville on enimmän annettava anteeksi" paljon pahaa verta. Eräs univormuun puettu patriootti huutaa kovasti: "Ei mitään valtiollista suvaitsevaisuutta!" Mutta koko salonki hänet pian vaientaa. Seuraavana päivänä sisälsi sanomalehti La feuille du salut public, Robespierren puhetorvi, Théâtre de la Nationia vastaan terävän kirjoituksen, jossa väitettiin että näyttelijät olivat hyvin epäluulonalaisia ja ansaitsivat tulla suljetuiksi talteen telkien taakse. Tämä oli valmistusta siihen mitä tuleman piti. Syyskuun 3 p:nä k:lo 10 aamulla vangittiin François de Neufchâteau, ja sama kohtalo kohtasi myös Théâtre de la Nationin kaikkia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jonka jälkeen tämä näyttämötaiteen vanha koti, entinen Comédie française, suljettiin, avautuakseen vasta Robespierren kuoleman jälkeen uudelleen yleisölle.
* * * * *
Layan L'ami des lois oli viimeinen yritys vastustaa näyttämöltä kommuunin, menestysvaliokunnan ja Robespierren hirmuvaltaa. Syksystä 1793 aina Thermidor-katastrofiin saakka heinäkuuhun 1794 ovat kaikki teatterit orjallisia; muutamia niistä ylläpitää vallankumouksellinen hallitus, joka itse valitsee näyteltävät kappaleet, mutta toisetkin ovat sen alttiita palvelijoita ja alistuvat mihin nöyryytyksiin tahansa, jottei heitä vaan epäiltäisi isänmaan vihollisiksi. Elokuussa 1793 oli konventti, josta jo tähän aikaan kaikki vastustelevat ainekset oli poistettu, julaissut säädöksen, määräyksellä että kaikki teatterit, joissa esitettiin kappaleita, jotka olivat omiansa saamaan aikaan huonoa vaikutusta tai elvyttämään eloon rojalismia, oli suljettava ja niiden johtajat rangaistava,… ja juuri tähän lakiin oli menettely Théâtre de la Nationia kohtaan perustunut. Maaliskuussa 1794 ryhtyi kommuuni itse sensuroimaan teatteria, määräämällä ettei mitään kappaletta saanut esittää näyttämättä sitä ensin kommuunille. Tämä näin asetettu sensuuri uskottiin 1 p, huhtikuuta vastaperustetun yleisen opetuskomissionin huoleksi, ja kuukautta myöhemmin tämä julkaisi säädöksen, mikä todellisesti toimeenpani sensuurin.
Ja tämä sensuuri vallitsee niin raa'alla ja niin välinpitämättömällä tavalla, että Suardin ja Baillyn nimet sitä ajatellessa soivat valistuneilta korviimme. Kaikessa nähdään salaviittauksia, kaikessa nähdään maltillisuutta, ylimysmielisyyttä ja rojalismia. Chénierin Henri VIII, Racinen Phèdre ja Britannicus; Macbeth, Le malade imaginaire ovat epäluulon-alaisia ja kiellettyjä. Cid, Tartuffe, Le misanthrope sisältävät kohtia, jotka ovat loukkaavia ja pois pyyhittäviä. Brutus ja La mort de César, jotka vielä v. 1793 kuuluivat ultrarevolutsioniseen ohjelmistoon, voivat päästä näyteltäviksi, sittenkuin on kokonaan muutettu niiden loppu; ja Chénier, jota myöskin epäillään liiallisesta maltillisuudesta, on pakoitettu Robespierren ja Barèren silmäin edessä itse polttamaan Timoléoninsa, mikä oikeastaan ei ole muuta kuin dityrambi tasavallan kunniaksi, vaikkapa hirmuvaltiaat luulivat siitä löytäneensä muutamia salaviittauksia, joita he kuvittelivat tähdätyiksi itseään vastaan.
Ettei kipinääkään näyttämötaidetta ollut olemassa tällaisten olojen vallitessa, sen jokainen hyvin ymmärtää. Näyttelijät laiminlyövät alkeellisintenkin teknillisten sääntöjen varteenottamisen. He liikkuvat näyttämöllä aivan miten haluavat, tulevat sisään kamiinista, menevät ulos milloin peilistä, milloin seinästä ja useimmiten ikkunasta. Kuta karkeampaa ja ilveellisempää kaikki on, sitä enemmän se on yleisön maun mukaista. Näyttämöllepano, jota Talma innolla ja ymmärtämyksellä oli koettanut parantaa, lyödään kokonaan laimin, ja mykkä näytteleminen puuttuu peräti: näyttelijät, joilla ei ole mitään sanottavaa, toimittelevat muuta — niin, tapahtuupa joskus, että he ottavat taskustaan kiikarin ja huvitteleivat tähystelemällä yleisöä odotellessaan seuraavaa repliikkiään.
Yhden ainoan enimmin suosittuja kappaleita, nimittäin Sylvain Maréchalin kirjoittaman Le dernier jugement des rois'in (Kuningasten viimeinen tuomio) sisällys todistaa paraiten, millainen oli tähän aikaan yleisön maku:
Eräs tyranniuden uhriksi joutunut kansalainen on ajettu maanpakoon autiolle saarelle. Siellä hän kasvattaa saaren villit asukkaat kuningasten vihaajiksi ja viettää joutohetkensä piirtämällä kovimpaan kallioon nämä sanat: "Parempi on saada naapurikseen varas kuin kuningas. Vapaus. Tasa-arvoisuus." Äkkiä tuo eräs laiva tähän saareen kaikki Europan hallitsijat alkaen paavista ja loppuen Venäjän keisarinnaan. Jokaista näistä taluttaa kädestä hänen omanmaisensa sansculotti. Sansculotit antavat hallitsijain jonkun aikaa kärsiä suurinta hätää, koska muka näiden tulee oppia näkemään, mitä he ovat tehneet kansoilleen, kun ovat antaneet niiden nähdä nälkää. Sitten he vierittävät näyttämölle vuoren kokoisen leivoksen, jota hallitsijat katselevat ahnain silmin. "Tenez, faquins", sanoo eräs sansculotteista, "voilà de la pâture, bouffez!" [Katsokaa, roistot, tuoss' on ruokaa, ahmikaa!] Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, kun he tyydyttääkseen nälkäänsä aikovat hyökätä ruoan kimppuun, he näkevät, kuinka lähellä sijaitseva tulivuori alkaa purkaa palavaa laavaansa heidän päälleen. Hallitsijat joutuvat kauhuihinsa ja tekevät nopeasti mitä omituisimpia lupauksia vastaisen varalle, jos vain pääsevät leikistä ehein nahoin. Espanjan kuningas lupaa ruveta sansculotiksi, paavi vannoo ottavansa vaimon — "Et moi, je passe aux Jacobins ou aux Cordeliers" [Ja minä menen jakobiinien tai cordelierien joukkoon], sanoo Venäjän Katariina. Mutta mistään ei ole apua; tuokion kuluttua on tulivuori haudannut tuhkaansa kaikki hallitsijat. Kaikki ranskalaiset eivät toki nauttineet sellaisista karkeista ja sisällyksettömistä ilveilyistä. Se yleisö, jota vallankumouksellinen kiihkoilu ei ollut sokaissut, tuomitsi niitä hyvin ankarasti. "Olisi voinut luulla", sanoo eräs sen ajan sanomalehti kertoessaan Sylvain Maréchalin kappaleesta, "että permanto ja koko salonki oli täynnä murhamiehiä", ja Moniteur arvelee ettei voi muuta kuin otaksua, että kaikki nämä tavattoman huonot draamalliset tuotteet olivat "Pitt Koburgin" työtä, tarkoituksella saattaa ranskalainen näyttämö kokonaan rappiolle.
Usein kuulee kummeksittavan että teatterit voitiin pitää auki läpi koko vallankumouksen, ja kuulee esitettävän todisteena Ranskan kansan suunnattomasta kevytmielisyydestä, että ne vallankumouksen synkimpänäkin aikana, terrorismin aikana, olivat täynnä katsojia. Mutta lähemmin tutkiessa revolutsionin teattereita huomaa pian, että yleisesti katsoen se ei ainakaan ollut huvittelun tarve, joka ajoi ihmisiä teattereihin, että se ei ollut huoleton ja huvinhaluinen yleisö, joka täytti niitä. Myöskin teatteri oli osaltaan yllyttelypesänä; tänne kokoontui yleisö ilmituomaan innostustaan ja suuttumustaan, kehoittamaan ja lainoittamaan vallankumouksellisia intohimoja ja ennen kaikkia näkemään revolutsionin tapausten kulkevan silmiensä editse, palauttamaan muistoonsa sen suuria päiviä ja tuntemaan ylpeyttä vallankumouksen suorittamasta työstä.