Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen vapaata ja luonnollista kehitystä.
Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin hyötyä. Tällä tavoin suljettiin — kun etuluulot ja syrjävaikuttimet tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan — tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian. Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen, sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.
Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim. kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat — kaksi seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen lentoon ja vapauteen.
Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja, joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui hänen personallisiin etuihinsa.
Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille. Roomapalkinto, jonka David — neljästi turhaan siitä kilpailtuansa — sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana hänen vastaiselle toiminnalleen.
Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne, Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin, ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan. Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa, noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta, niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut siihen personallisuutensa leiman.
Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, Saint-Roch rukoilemassa rutonsaastuttamain puolesta, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta jo Belisariuksesta v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan Andromache itkemässä Hektorin kuolemaa. Siinä on suuri edistys tapahtunut tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David, tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli roomalaisaiheinen taulu: Horatiukset vannomassa valaa isälleen.
Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita Horatiusten vala sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä, jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin hänen täytyi taipua, ja kun Horatiusten vala v. 1785 asetettiin näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli hänen osakseen.
Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787 valmistui häneltä suuri taulu esittäen Sokratesta tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja v. 1789 Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan. Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen, vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.
Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in Luonnos valtiosäädyistä, suositun vignettistin Moreaun suuret piirrokset: Ranskan säädyt ja Kansalliskokouksen asettaminen 17 p. kesäkuuta sekä M. de l'Espinassen Näköala jyvähallista, taulu, joka sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota kuin Davidin Brutuksen pojat. M. d'Angivilliers oli aavistanut tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen Davidin taulun, Parisin ja Helenan rakkauden, vieressä, joka oli tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi Brutuksen pojat eteensä päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä, koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen. Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin, Lemairen Père Duchêne, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän Horatius- ja Brutus-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen". Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää, kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai veljiä.