Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue, rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.
Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään; se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin memoari.
Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit, johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja. Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä Pyyntö ja ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi, seikkaperäisen ja yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia: opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus, kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa, perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.
Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä Kuninkaallisen maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki, julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta, eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta vanhentunutta kantaansa.
He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä, jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä, yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään — ja sen mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.
Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista. He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä, tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.
Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa, saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin. Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle 1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa. Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.
Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick, David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.
Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta. Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys, joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus; yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle, jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: Horatiusten valan, Sokrateen tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja tuon huomiota herättävän taulun v:lta 1789: Brutuksen pojat.
Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian, joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti; he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää Valaa pallosalissa.