Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.
Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän — sen johdosta että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen lipun osotetun urhollisuuden palkaksi — lausuu, että siitälähin oli pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun 11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten viimeiset turvapaikat.
Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla; hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki akatemiat oli lakkautettava.
Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset. Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).
Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen, osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi. Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.
Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä, Journal de la société républicaine des arts (Tasavaltaisen taideseuran lehti) — David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan; hän se myös esittää jäsenet siihen kansalliseen taidejuryyn, joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä palkintokilpailussa — juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard, oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz), useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen, yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) — semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.
Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna. Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan julkisesti se mielipide — ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen lausuu — että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään, sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle, että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.
Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin siitä osalliseksi.
Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta tauluaan Valaa pallosalissa hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim. jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat, "niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia. Hänen Murhattu Maratinsa ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli — vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja kertoilevaisesti — täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.
Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta lähtenyt, ja vasta silloin voi sydän olla kokonaan mukana".