* * * * *

Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi, avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia, joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja hävitysinnon vuoksi.

Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä, joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin, niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin, siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m. halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.

Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena. Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu- ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan, tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja valvontaa vaille.

Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja, joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä, luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät salakähmää omaksi edukseen.

Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean, valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa Ohjesäännössä oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja opetukselle. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset kirjat.

Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää, kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle kuuluvia taideteoksia".

Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä, jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:

"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia, kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita, mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."

Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki, nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.