Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria, mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten, että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena, että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää, kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.

Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k. museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793, että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta, sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts (Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin Monna Lisa, Andréa del Sarten Pyhä perhe. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.

Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan, jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan — toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi, että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.

Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794 suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia; sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi mukanaan sotaretkiltään.

Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita maaseudullakin.

Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi, museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa, jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.

Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen, jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen. Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa, siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut Murhatun Maratin, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja keisarikruunauksen maalaaja.

KIRKKO

Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa vaan myös kultuurisessa suhteessa.

Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet, hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto, sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc, "papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella rohkeudella — ja mikä pahempi, suurella menestyksellä — kauppaa syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja pelko, paratiisi ja helvetti — kaikki muodostui heille tulolähteeksi. He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas, jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa maata."