Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan, että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle, itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan. Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan, itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin, niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä, joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan, olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa: papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava; yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli mahdollista alistettava valtion alle.

Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä, varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat pappien asiaa — huolimatta heidän papillisesta toimestaan — koska he kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja — vaikkapa paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä — koska filosofit puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.

Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn — he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit, kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan, 19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.

Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn, johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher departementin perustuslaillinen piispa.

Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä. Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun, ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen voimakkaasta sanavarastosta.

Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan: yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.

Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet, joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen, mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle. On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:

"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat: Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. — — — Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."

Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p. heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka — — — Väärät opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille kuin keisarin on! — — — Mutta onko keisarille annettava myöskin se, mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki, heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa. Ihmisellinen luonto — onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." — Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.

* * * * *