Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p. elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide, että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.
Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien peruuttamiseksi ja myömiseksi — ehdotus, jonka kansalliskokous melkein muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään — oliko siis ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa, ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa, suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus — keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.
Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen, lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin, jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.
Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti, kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia. Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta. Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia, joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa eräässä kappaleessa nimeltä Les ruses de Frontin, mikä kokeilu oli teatterille hyvänä reklaamina.
Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla, sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa. Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.
Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi, heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä. Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen nunnat luopumaan hunnusta — edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus, ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat — suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille — yhä edelleen itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella alalla.
Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p. heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.
Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan — korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin, sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten vaatimusten kanssa.
Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta. Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri, jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti jatkua.
Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava, silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka, määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto — pappien tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa — oli omiaan herättämään katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu tästä julkisuudesta — "varokaa itseänne luomasta marttyyreja", oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.