Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala. Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus. Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan — yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac, Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet, saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa, vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä kieltäyn valaa vannomasta" — Kokouksen vallankumoukselliset johtajat ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan, neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.
Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa. Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua. Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50 papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut, kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle. Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."
Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin, valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa. Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa. Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään, joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä viha menee sitäkin pitemmälle — seurakuntalaiset näet karkoittavat valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa kaupunginportille saakka.
Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista innostusta — sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni, kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään — koettivat kaikin tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.
Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely. Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi; peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin, olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä, ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he — vapautensa, jopa henkensäkin uhalla — kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan olivat vetäneet päälleen epäluuloja.
Koko tämän hiljaisuudessa — ja usein pimeydessäkin — työskentelevän reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa. Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko, suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään, sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen; tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa; tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat, varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan. Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin, että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia, sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi — ja se on pääsyy — koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja, etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja toimivat yhteisesti."
Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen, maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.
Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6 kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi; se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi, kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20 aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26 p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän kuluessa karkoitettavat.
Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu, he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä. Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella, että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta, vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.
Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään, yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus, alentaa itse uskonnon arvoa ja — kuten vallankumouksen aikana lausuttiin — antikristianiseerata Ranska.