Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti- ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa… ja silloinpa kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.

* * * * *

Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat, jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti nimitettiin — s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi — he tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja uskontoa kohtaan — halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa toimenpiteissä.

Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet, mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti. Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä, vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia, kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.

Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10 p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri, vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty: "Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti, menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan, pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti, ei kyennyt innostuttamaan kansaa — se pysyi aluksi yksinäisenä yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista uudelle uskonnolle.

Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä, mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen 22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa, eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät, jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta. Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden, järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan, se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.

On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään — tarvitsemme vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille, ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan. Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä, kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.

Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä, hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.

Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa. Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat, mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille, että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin, että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.

Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p. marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait ja pappeina valtion virkamiehet — sanalla sanoen se uskonto, jonka muodosti rakkaus isänmaahan.