Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä. Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.
Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa. Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella, oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen asiasta piispanneuvoston kanssa.
Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään, ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa. Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista. Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen? Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."
Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi — Robespierre. Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista, joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti teeskennelleet sellaista, kunnes — kuten Haute-Viennen piispa lausui — "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti ilmaista ateistisen kantansa!
Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut, kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan, jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.
Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean- ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.
Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin. Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan, taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville; luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias Momoron kaunista vaimoa.
Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin, että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään. Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä, astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle" ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin." Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut. Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja vapaudelle — ja konventti säätää — sittenkuin Chabot oli muovannut tämän toivomuksen esitykseksi — että Notre-Damen kirkko oli tästälähin oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin kunniaksi.
Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi. Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla. Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten juhlasaatossa ympäri kaupunkia.
Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot, toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja useissa departementeissa se käsitettiinkin siten — uuden uskon papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa "saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan. Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä, sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse jäädä syrjään — se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua, se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia, joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de Saint-Fargeauta ja Marata.