* * * * *
Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle, ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen, uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa valtiollista ihannettaan — despotismia. Se oli korkeimman olennon kunniaksi toimitettu palvelus — yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s. Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta olentoa kunnioittavan uskonnon.
Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen. Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta. Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.
Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi, ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi, toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa tulevassa juhlassa — ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään ajatellut.
Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu. Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella "Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä tarkoituksessa patsas oli pystytetty.
Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi. Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä 12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut, sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen. Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin. "Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy, hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan, joka esitti viisautta ja esiintyi nyt — kauneutensa kaikessa sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m. samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten juhlien kaltainen.
Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen — Robespierren ja hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi — sen uskonnon kanssa, jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet, jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen, että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen, joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron, kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset. Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin. Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat olleen hyvin toistensa näköisiä!
Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä. Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen aines, joka tekee, että monet — joskin täysin tietoisina molempien uskontojen välisestä erosta — useinkin asettavat ne yhteen, jopa sekoittavatkin ne toisiinsa.
Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen — tosin ilman mitään innostusta — vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin, että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä. Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.