Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi, jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut, piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen — kas siinä konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä, laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää, vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.
Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin Le Mercure français lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen, joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."
Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta — se väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi — ei kirjaston esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut; molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä todistus siitä.
Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa, Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle, jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he — niin kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla — antaneet puoluekiihkojen tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi, että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.
Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille, jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä kirjaston aarteita.
Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p. lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin, jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa 1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle. Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista, joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava; se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789 jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.
Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana. Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia. Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa — emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta, tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä vuosisadoista.
Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä; sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan ajasta, ja sen keskuudessa kohosi — eikä suinkaan turhaan — monta ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat, etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:
"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden, viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa, tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita. Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta kaikista intohimoista vastaan — — — Ehdotan sentähden, että kaikki departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."
Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään opetuksia ja saamasta mitään toiveita!