Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen, joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet, kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle, olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.

Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.

Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu, että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä, että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen hävitettäväksi — tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön ottaminen.

Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.

Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita, joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta. Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää, jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan, että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita. Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen". Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä avoinna molemmille sukupuolille.

Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795, päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin, oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul, Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin musiikkikoulun johtaja.

Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä. Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi, apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista, olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan, nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen 60 muotokuvaa hän oli — kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi raahata niitä pois — latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä pois — ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.

* * * * *

Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus — eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle — ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan Emile ou l'éducation rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.

Joskin vallankumousta opetuksen alalla — kuten niin monella muullakin — innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea. Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous kehitti.