"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat vastuunalaisia.
"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä edusmiesten kokous."
Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat anarkistiseksi ja fantastiseksi!
On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.
Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun 1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka. Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen. Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin, sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta, jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen, mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta", ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."
Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin. Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin 10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.
Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana. Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta. Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä; kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja väkikeinojen avulla.
Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa, maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä. Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt, pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.
Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla. Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin Feuillanttiklubiksi.
Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön, joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle, jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen, s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon palvelija, pedantti ja tyranni — Robespierre.