Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa, hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.

Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi, perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti, sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein ilmeisesti ateistinen.

Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta 1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme, olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan, ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan, täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti, ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja pelastakaamme isänmaa."

Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista. Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä", sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä, jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin, täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin, ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin. Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk. 1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10 p. elokuuta he olivat eturivissä.

Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa, mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta, ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista. Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v. 1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita, ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa, mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja kehitys on vähän tunnettu.

Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen, mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on, että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista, emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen äänenkannattaja, pieni sanomalehti Bouche de fer julkaisi. Lehden tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen, yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta "särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä — "le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan, kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja personallinen ystävyysside."

Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen, sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa, sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat Bouche de fer lehden tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia, vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja. Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin, jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin. Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet. Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana, lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.

Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit, jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä, vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää, tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa, passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua; jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii. Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi "veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.

* * * * *

Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista vaikutusvaltaa.