Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä, taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän, jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.
Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia, tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin rata lopussa.
Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi, että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa, mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana. Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen puheenjohtajana. — Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet, ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka 25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa, missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan. Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja juutalaisten vapauden ystävä.
Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an, minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja apotti Royoun, ultrarojalistisen L'ami du roi lehden toimittajan, on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin kansan kesken.
Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta kertaa hajautumaan.
Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään. Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen onnistui pelastua.
Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään, yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna 1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.
Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv. 1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja, pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen hedelmättömänä.
Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin Esityksen niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen, sekä sen Johtosäännön ja sen Periaatteet nähdäksemme, kuinka vähän klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa, ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa, "minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle; nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton" herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan m.m. seuraavaa:
"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan. Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät, että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"