Koko linna on levoton… Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös ja alas marmoriportaissa… Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään uutisia hiljaa kuiskutellen… Laajoissa portaikoissa niiailevat itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.
Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä. Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa… Pikku Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja… Ja sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.
Entä kuningas? Missä on herra kuningas?… Kuningas on sulkeutunut ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä… Majesteetit eivät pidä siitä, että heidän nähdään itkevän… Toista on kuningattaren… Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.
Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa… Hän kääntyy äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:
— Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun kuolevan?
Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.
— Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen
Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin…
Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa pelottaa.
— Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne… Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan vahdissa vuoteemme ympärillä!… Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!…
Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään ja kutsuu häntä: