— Lorrain! Lorrain!
Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.
— Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko… Näytä minulle vähän suurta miekkaasi… Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se lyödään kuoliaaksi, eikö niin?
— Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.
Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa. Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten keskeyttää hänet yhtäkkiä:
— Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?
Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä kummastuneemman näköiseksi.
Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin taas syvään huoaten:
— Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin… Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä kohtelematta minua arvoni mukaisesti.