— Te luulette minun laskevan leikkiä… mutta katsokaahan silmiäni.
Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei ollut näköä.
— Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti… Sen siitä saa, kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin… ihan reunojaan myöten! lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei ollut ripsen varjoakaan.
Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.
Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:
— Oletteko työssä?
— En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle seuraa?
Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni. Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.
Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka ruokapöytää nauraen hiljaa:
"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa… sillä nähkääs, minä juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni. Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa. Sanella muiden paperille pantavaksi?… Niin, mutta mitä? Minulla ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.
"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään… Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona; kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan ruokapöydässä… Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä… Ah, nuo konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä. Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua…