"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen, tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!… Ja sittenkin on Ranskassa neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun, kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah, jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä, romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"
Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia, virkkamatta sanaakaan… Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä juomalasinsa… Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.
* * * * *
Hetken kuluttua hän taas virkkoi:
"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies sillä alalla… Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin ja tuoreiden uutisten hajua… Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa on semmoista, mikä ei sovi… Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä suhteessa!… Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi suu vähemmän elätettävänä.
"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista vielä rumempi kuin minä… oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin, mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."
Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin, heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:
— Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!
Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa, hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.
"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden kivipolku vuonna 18—, meidän niin sanottuja kirjallisia kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä… arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel: 'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle, jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.