Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia
Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.
Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua; aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa… Paikka on tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä; ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja korillisittain siroja kertomuksia.
Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia. Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle, murheittensa mustaa sakkaa… Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman; ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle… Sen vuoksi, hyvä rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.
* * * * *
Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki. Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.
Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle katupoikien kanssa.
— Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.
Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti salista toiseen.
Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle, millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä tuokiossa — miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro — hän tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan aarrettansa.