— Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein kallista…
Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.
Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen. Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan, höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista — ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla? Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille; hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.
Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan, hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui puotiin niitä ostamaan.
Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin, mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.
Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.
* * * * *
Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla, ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat väsyneet kärsimyksiinsä…
RUNOILIJA MISTRAL
[Frédéric Mistral, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset Mirèio (Mireille) ja Calendau (Calendal) sekä runokokoelman Lis Isclo d'or. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen runouteen.]