Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi, taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse, joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni, pienessä kotikylässään Maillanessa.

Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite olalle ja mars matkaan!

Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla… Kaunis katolinen Provencemme antaa maan levätä sunnuntaina… Koirat yksin kotona, talojen ovet kiinni… Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita ja hopeatiukuja kaulassa — vetäen puolijuoksua kokonaisen vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka seisoallaan laskee nuottaansa veteen.

Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa tuulelta.

Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa. Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.

Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella — yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha… Astun hiljaa sisään… Ei näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen… Nuo askelet ja tuo ääni ovat minulle hyvin tutut… Pysähdyin hetkiseksi pieneen eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa, hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. — Hän on siellä. Hän on parhaillaan työssä… Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on valmiina!… Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.

* * * * *

Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset, näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli Mistral… Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa, se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa, sepittäen runoja…

— Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa hyvä, että tulit katsomaan… Juuri tänään sattuu olemaan juhlat täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta, härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista… Äiti palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan, kun kauniit tytöt tanssivat…

Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä. Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla, Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti — pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä — täpö täynnä vanhoja kirjoja ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon… Se oli Calendal, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen; kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja… Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista… Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: — Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi, yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle kylliksi. —