Perunat hyppivät kirisevässä rasvassa ja ovea kohti tupruva höyry hiesti kajutan ikkunat.
Francois oli pannut pojan lattialle, ja poika raukka tunsi huoneen lämmön sulattavan kohmettuneita käsiään. Hän hymyili ja sanoi lapsellisella äänellään:
"Kuinka lämmintä…"
Äiti Louveau kääntyi ympäri. Hän osoitti keskellä permantoa seisovaa ryysyistä poikaa ja ärjäsi miehelleen:
"Mikä tuo on?"
Ah, löytyy hetkiä onnellisimmassakin avioliitossa. — — —
"Yllätys, — ha ha, — yllätys!"
Laivuri nauroi, niin että suupielet tavottelivat korvia ja yritti olla välinpitämättömän näköinen, mutta olisi toivonut olevansa ulkona kadulla.
Mutta kun eukko yhä katseli uhkaavasti häneen odottaen selitystä, kertoi hän änkyttäen koko jutun, aivan sekaisin, silmissään rukoileva ilme kuin löylytystä pelkäävällä koiralla.
Vanhemmat olivat heittäneet poika-paran, ja hän oli tavannut hänet kadulla itkemässä. Oli kysytty: "Kuka ottaa hänet?" Hän oli vastannut: "Minä." Ja poliisikomisarius oli sanonut: "Viekää mukaanne."