Tämä kunnon miehen nöyryys lepytti eukko Louveaun. Ehkä hänkin itsekseen kuvaili omaa lastaan eksyksissä yksinään pimeässä kurottamassa kätensä ohikulkeville.
Hän kääntyi poispäin, pani pannun tulelle, ja sanoi ärtysästi:
"Ei se käy päinsä enään tänä iltana, konttori on suljettu. Ja koska nyt kerran olet hänet tänne tuonut, niin et kai voi ajaa häntä kadulle. Olkoon hän täällä tämän ajan, mutta huomen aamulla."
Ja äiti Louveau oli niin vihoissaan, että tulta kohentaessaan kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan.
"Varhain huomenna vien hänet pois, sen lupaan!"
Tuli hiljaisuus. Emäntä kattoi pöytää kovin huonolla tuulella, kolhi lasia, heitti haarukoita.
Pelästynyt Clara pysyi hiljaa nurkassa. Pienin ynisi sängyssä, ja ottolapsi katsoi kiiltävin silmin hehkuvia hiiliä kaminassa. Ehkä hän ei eläessään ennen ollut nähnyt kunnollista tulta!
Vielä korkeammalle kohosi ilonsa, kun hän istui pöydässä, ruokaliina leuan alla ja annos perunoita edessään. Hän ahmi ruuan kuin tiainen, jolle ripotellaan leipämuruja lumisateella.
Äiti Louveau lisäsi hänelle runsaasti ruokaa, sisässään liikutettuna nälkääntyneen lapsen ruokahalusta. Pikku Clara oli ihastunut ja hyväili häntä lusikallaan. Louveau istui nolona eikä tohtinut katsoa ylös.
Kun pöytä oli korjattu ja lapset käyneet levolle istui vaimo Louveau tulen ääreen, otti pikku vieraan polviensa väliin, ja alkoi häntä hieman siistimään.