"Kuuleppas, koska ei sinulla näy olevan muutakaan tehtävää, niin voit viedä pojan sinne, mistä hänet olet tuonutkin."
Ja hän teki työtä.
Lankkutapulit vähenivät tuntuvasti. Dubac oli jo vienyt kolme kuormallista ja äiti Louveau, joka seisoi porrassillalla rintalapsi sylissä, tuskin ennätti laskea ohikulkevia lankkuja.
Francois valitsi tahallaan hirsiä, pitkiä kuin laivan mastoja, ja muurin paksuisia.
Jos parru oli liian raskas, huusi hän avukseen miehistöä, joka nosti puun hänen selkäänsä.
"Miehistön" muodosti yksi puujalkainen merimies ja tämä oli Nivernain Kaunottaren koko henkilökunta. Hän otettiin aikoinaan armeliaisuudesta, ja nyttemmin oli hänelle tullut tavaksi olla täällä.
Raajarikko kumartui syvään puujalkansa yli, puu vivuttiin suurella vaivalla, ja Louveau kulki vyö kireänä lanteilla hitaasti pitkin siltaa, kyyristyneenä taakkansa alla.
Kuka olisi tahtonut häiritä miestä, joka oli niin ahkera työssään? Eukko Louveau ei ajatellut sinnepäinkään.
Hän astuskeli edes takaisin kannella, koko huomionsa oli kohdistunut rintalapseensa, Mimileen. Tämä Mimile oli aina janoissansa. Aivan niinkuin isänsä. Janoissaan — hän Louveau! Ei ainakaan tänään.
Aina siitä asti, kun hän aamulla ryhtyi työhön, ei valkoviinistä ole ollut kysymystäkään. Oli tuskin ollut aikaa hengittää ja pyyhkiä otsaansa, vielä vähemmin pistää naukkua poskeensa.