He olivat käyneet käsiksi liemi-kulhoon, minkä äiti noustessaan oli asettanut niin lähelle, että lapset pienillä käsillään siihen ulottuivat. Kun heillä oli vaan yksi lusikka, töhrivät kumpikin toisensa, niinkuin linnunpojat pesässään, ja Clara, joka leikki syödessä, ojensi nauraen suunsa lusikkaan.
Tosin oli heille sattunut vähän leivänmuruja sekä silmiin että korviin, mutta mitään ei ollut säretty tai kumossa, ja pienokaisilla oli niin ylen hauskaa, että oli mahdotonta suuttua heihin. Eukko Louveau nauroi edelleen.
"Koska he sopivat niin hyvin, niin antaa heidän olla!"
Francois palasi kiiruusti jälleen työhönsä ihastuneena asiain käänteestä.
Purkamisen aikana oli hänellä tapana päivemmällä ottaa pieni loma, hän nimittäin kuleksi läpi kaikki merimies-kapakat Point-du Jour'ista Bercy'n rantalaituriin saakka. Siten kesti purkaminenkin viikon päivät, ja vaimo Louveau oli aina hirveällä tuulella.
Mutta tällä kertaa — ei mitään valkoviiniä, ei mitään vitkastelemista, raivoisa halu työhön, kovaan, tarmokkaaseen työhön.
Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.
Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.
Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.
Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi, kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa lähettää hänet takaisin.