Vihtori oli matkalla.
Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen päilyvät vedenkalvossa.
Matkalla liitu-kumpujen valkeaan maahan.
Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet kilahtivat.
Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin makuusijoja.
Matkalla vihreyteen keskellä talvea, Morvanin metsiin!
Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.
Pontevasti täytyi hänen ohjata Nivernain Kaunotarta, estääkseen sitä pysähtymästä anniskelupaikoissa.
Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin raitiotie-hevonen.
"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti mutkissa, ja puski vastaan suluissa.