Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.
Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.
Vihtorista tuli heille suuri taakka.
Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.
Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.
Ja asiat kävivät yhä vielä hullummiksi.
Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla päästy Seineä ylös Clemencyyn.
Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.
Eräänä maaliskuun iltana — päivää ennen lähtöä Pariisiin — kun Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään lasillisen.
"Minulla on sinulle jotain sanottavaa, Francois."