He astuivat hänen hökkeliinsä.
Maugendre täytti kaksi lasia ja miehet istuivat toistensa vastapäätä.
"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan, jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma syyni!"
Puukauppias vaikeni; tunnustus, minkä aikoi tehdä, oli tukahduttaa hänet.
"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli pahe…"
"SinuIlako?"
"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken onnettomuuteni syy."
"Kuinka niin Maugendre-parka?"
"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta. Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä. Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."
"No?"