Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa paikalleen toimitetuksi.
Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.
Kello yksitoista oli lasti tapulissa pilari-aidan alipuolella.
Kun puuseppä Dubacin kärryt eivät palanneet, mentiin levolle.
Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan ja aluksien törmäävän yhteen.
Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.
Mahdotonta oli saada hetkeksikään lepoa.
Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta lapset jäivät vuoteisiinsa.
Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän, luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.
Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.