Maugendren kunnianhimo.
Poika! Maugendrellä oli poika!
Hän katseli tätä silmiänsä nostamatta, kun he istuivat vastakkain Niversiin päin kiitävässä junassa.
Oli täydellinen ryöstö. Ukko oli vienyt poikansa melkein kiittämättä, niinkuin moukka, joka saatuansa paraimman voiton, livistää tiehensä.
Hän ei tahtonut, että hänen poikansa kauvemmin olisi vanhojen ystäviensä hyväilyn esineenä. Hän on kitsas nyt rakkaudelleen, niinkuin hän ennen oli rahoilleen. Ei mitään lainaa, ei mitään jakoa. Hän tahtoi pitää aarteensa niin yksinään, että ei mikään vieras silmä saisi siihen vilkaistakaan!
Maugendren korvissa suhisee kuin pikajunan kulkiessa. Hänen päänsä on kuuma, kuin veturi. Ja hänen unelmansa kulkevat nopeammin kuin mikään juna, mikään veturi, ja tuokiossa ne sivuuttavat päiviä, kuukausia, vuosia.
Hänen unelmiensa keskipisteenä on Vihtori kahdenkymmenen vuotiaana tummanviheriässä hopeanappi-univormussa. Metsä-opiston oppilas!
Näyttää ikäänkuin oppilas Maugendrellä olisi miekka vyöllänsä, ja kaksireunainen hattu korvalla — niinkuin polyteknikolla — sillä melkein kaikki koulut ja univormut kiertävät sikin sokin Maugendren unelmassa.
Ja mitä vielä? Puukauppias ei kysy mitä nauhukset ja kultaukset maksavat. Onhan hänellä kolikoita maksaa.
Ja Vihtorista pitää tulla "herrasmies", kultakoristeinen kiireestä kantapäähän. Miehet puhuttelevat häntä avopäin. Ihanat immet hurmaantuvat häneen. Ja ukko itse istuu kolkassaan känsäisine käsineen, ja pöyhkeillen sanoo: