"Häneen ei pysty mikään oppi!"
Eikä kukaan ottanut ymmärtääkseen, että oppilas Maugendre oli oppinut lukemaan keskellä metsää Claran olan yli, ja että tämä on aivan toista kuin oppia geometriaa pörröisen opettajan kurissa.
Sentähden oppilas Maugendre siirrettiin "keskiluokalta" "valmistavaan luokkaan". Mutta kyllä onkin suuri ero Corbigny-maisterin ja Nivers-koulun opettajain opetuksen välillä, — yhtä suuri kuin pikku tytön kaniininahkapäähineen ja oppineen miehen kärpännahkasen lakin välillä.
Maugendre-vanhempi joutui epätoivoon. Metsäopiston oppilas kaksireunaisessa hatussa loittonee hänen mielestään pitkin askelin. Hän toruu, pyytää ja rukoilee.
"Tahdotko ottaa tuntia? Tahdotko yksityis-opettajia? Hankin sinulle parahimmat, kalliimmat!"
Oppilas Maugendre on vaan yhä sama laiskuri, ja kuukausi-todistukset osoittavat mitä selvimmin hänen kehnoutensa.
Itsekin hän älyää tyhmyytensä. Hän käy päivä päivältä vaan synkemmäksi ja alakuloisemmaksi.
Jos Clara ja ne toiset näkisivät, mitä on tehty heidän Vihtoristaan! Varmaan saapuisivat aukaisemaan hänen vankilansa ovet sepo selälleen. Hyvästä sydämestä tarjoisivat hänelle viimeisen leipäpalansa, viimeisen lankunpätkänsä.
Sillä hekin ovat onnettomia. Kauppa käy yhä huonommin. Alus vanhenee vanhenemistaan.
Vihtori tietää tämän kaiken Claran kirjeistä, mitkä hän silloin tällöin saapi käsiinsä, senjälkeen kuin rehtori, joka kammoo tällaista "kirjeenvaihtoa", on siihen punaliidulla ärtyisästi suurilla kirjaimilla piirtänyt: "luettu!"