"Ah, kun oisit täällä!" puhuu Claran kyhäelmät, aina yhtä hellät, mutta enemmän ja enemmän alakuloiset. "Ah, jos olisit meillä!"
Ja tosiaankin näytti siltä, kuin olisi siihen aikaan kaikki sujunut hyvin, ja että he tulisivat pelastetuiksi jos Vihtori palaisi.
Niinpä niin, Vihtori on heidät pelastava. Hän ostaa heille uuden aluksen. Hän lohduttaa Claraa. Hän tulee elvyttämään kaupat. Hän on näyttävä, että eivät hyväilleet kiittämätöntä, eivätkä kasvattaneet kelvotonta.
Mutta ennenkuin sitä voi, on välttämätöntä kasvaa mieheksi! Täytyy ansaita rahaa. Tulee hankkia tietoja.
Ja Vihtori rupeaa taas lukemaan.
Tehköön nyt mitä hyvänsä, räyhätköön opettaja kateederissa kuinka tahansa, huutaen tuota papukaijalausettaan: "Ettekö voi olla vähän hiljempaa?" — Vihtori ei katso ylös kirjastaan.
Hän ei enään piirrä laivoja. Hän ei välitä paperipalloista, mitkä lentävät vasten hänen naamaansa. Hän ahertaa, ahertaa. — — —
"Kirje oppilas Maugendrelle!"
Se on virkistykseksi tämä muistutus Claralta, mikä tapaa häntä itse kouluhuoneessa. Se kehoittaa ja tuopi mukanansa vapauden ja hellyyden lemua.
Vihtori kumartuu pulpetin taakse suudellakseen vinoa, vaivalla kyhättyä vapisevalla kädellä laadittua osoitetta — tuntuu kuin pöytä, millä Clara on kirjoittanut, aina olisi heilunut aallokossa.