Mutta, sen pahempi, tällä kertaa ei aallokko, vaan mielenliikutus on ollut syynä Claran käden epävarmuuteen.
"Kaikki on hukassa, rakas Vihtori, Nivernain Kaunotar on tehnyt viimeisen matkansa. Se on kuollut, ja sen kuolema tuottaa meille häviön. Ovat sen perään ripustaneet mustan taulun: 'Kaupaksi; vanhan aluksen puuosat kelpaavat polttopuiksi.' Meillä on käynyt miehiä, jotka ovat arvioineet ja luetelleet kaikki, miehistön keksistä pikku siskon kehtoon asti. Tulevat arvattavasti myömään kaikki, ettei meille jää mitään. Kuinka meidän tulee käymään? Äiti kai kuolee surusta ja isä on niin muuttunut." — — —
Vihtori ei lukenut kirjettä loppuun. Sanat pyörivät hänen silmäinsä edessä kuin karkeloiden piirileikissä, tuntui kuin joku olisi laukaissut pyssyn hänelle vasten naamaa… hänen korvansa suhisivat. Ah, hän oli jo kaukana kouluhuoneesta! Uupuneena työstä, huolesta ja tuskasta joutui hän kuumehoureisiin.
Tuntui kuin olisi hän ajelehtinut keskellä tuota ihanaa ja viileää Seineä. Hän yritti kastaa päänsä veteen. Silloin kuuli hän epäselvästi kellon soivan. Kaiketi hinaaja, joka solui halki usvan; senjälkeen kuului ikäänkuin vedenpaljouden jyminä, ja hän huusi:
"Tulva!"
Häntä varisti, kun hän ajatteli pimeyttä siltakaarien alla. Ja keskellä kaikkia näitä näkyjä ilmestyi opettajan kasvot ihan hänen viereensä kattolampun alle, pörröisinä ja pelokkaina.
"Oletko kipeä, Maugendre?"
Oppilas Maugendre on kovin kipeä.
Lääkäri pudistaa päätänsä, kun isä parka, joka seuraa häntä koulutalon portille saakka, tuskasta vapisevalla äänellä kysyy:
"Ei kai tässä ole hengenvaaraa, vai kuinka?"