Nyt ei kello enää soikaan välitunnille, aterialle tai koulutunnille.
Koululla on loma, ja kouluhuoneusto on tyhjä. Ei kuulu muuta ääntä, kuin suihkukaivon suhina linnanpihalla, ja varpusten viserrykset leikkikentällä. Vaunujen kulku on hiljaista ja kumeaa, sillä kadulle on olkia siroteltu.
Tällaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oppilas Maugendre jälleen toipuu.
Hän kummastelee, kun huomaa makaavansa lumivalkosessa sängyssä, edessä komeat uutimet, mitkä muodostavat hämärän, rauhallisen, eristetyn olopaikan. Hän olisi kernaasti noussut ylös pielusta vasten, raottanut vähän uutimia katsoakseen missä oli, mutta vaikka tunteekin itsensä miellyttävän levähtäneeksi, ei voimansa kuitenkaan riitä. Hän jää odottamaan.
Hän kuulee kuiskahduksia läheltä.
Kuuluu kuin astuttaisiin varpaisillaan — kuuluipa tuttu tömisteleminen: ikäänkuin luudanvarsi astuskelisi lattialla.
Kaiken tämän on Vihtori kuullut ennen. Mutta missä?
Ah, Nivernain Kaunottaren kannella!
Niin on, juuri niin se on!
Sairas kokoaa kaikki voimansa ja huutaa heikolla äänellä, minkä luulee kyllin vahvaksi: