— Hänen tyttärensä!… Hänellä on siis tytär?… Ahaa, Jacques!… Onko neiti Pierrotte kaunis?
— Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta… Vastaan sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.
Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin mikäkin vanha piika.
Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.
— Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!
Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi… Me joudumme muistosta muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole vielä aikeitakaan nukkua.
— No! … hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.
Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun peitteensä alla.
— Mitä sinä naurat, Jacques?…
— Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbé
Micou… Muistatko hänet?